Posti toi hauskan sarjakuvateoksen, Timo Mäkelän Emilin ja Sofin (Arktinen Banaani, 2005) palkintona Vanhan kirjallisuuden päivien kilpailusta Kansan Uutisten ja Satakunnan työn pisteeltä. Teoksessa on jopa kirjailijan henkilökohtainen signeeraus ja piirros, joka lisää lukuelämyksen syvyyttä. Sarjakuvakriitikkona olen melkein yhtä lapsenkengissä kuin esittävien taiteiden ja elokuvien, mutta teoksen aihepiiri kutsuu sanomaan muutaman sanan.
Tämä siksikin, että kohkattuani tänään sosiaalisessa medioissa kirjoista 15-vuotias poikani kommentoi lukevansa vain kirjoja, joissa on alle 20 sivua ja puolet kuvia. Emilissä ja Sofissa on 112 sivua, mutta se on selvästi kiinnostanut perikuntaani, sillä teos on vaihtanut asunnossa paikkaa usean kerran. Itse uskon sarjakuvien pedagogiseen voimaan, erityisesti, kun aiheina on historia ja kansainvälinen politiikka. Valitettavasti en itse ole visuaalisesti lahjakas, muuten olisin julkaissut jo muutaman sarjakuvateoksen.
Emil ja Sofi sijoittuu Helsinkiin vuonna 1909, sortokauteen, jolloin tsaarinaikaiset patsaat eivät enää saaneet keskivertokansalaisilta kunnioitusta. Tapaamme Pietarista Helsinkiin tulleen Sofi Jossalianin, köyhän alastonmallin, joka poseeraa nimeä saaneelle Risukoskelle, joka ei tunnu muuta maalaavan kuin alastomia naisia. Sofin tausta on arvoituksellinen, hän vaikuttaa varattomalta nuorelta neidolta, joka kulkee kaupungilla kaikkina vuorokauden aikoina paljain päin välittämättä maineestaan.
Seurapiirineidot ja rouvashenkilöt taas peittävät päänsä hienoihin hattuihin, joiden muoti on vuonna 1909 suurikokoinen. Signe on hattupäinen neito, joka hylkää rakastettunsa Emilin lähteäkseen Ranskaan opiskelemaan kuvataiteita. Miehen läsnäolo kuulemma pilaisi oleskelun tai ainakin tekisi siitä erilaisen kuin mihin hän tähtää urallaan. Rakastetun lähdettyä Emil törmää Sofiin ja viettää tämän kanssa ikimuistoisen yön. Emil ei kuitenkaan tiedä, että samana yönä Sofin työnantaja taiteilija Risukoski tyrkätään Kolera-altaaseen ja tämä hukkuu. Rouva Jossaliani, joka ei tapahtumien aikana ollutkaan neiti, kuten hän väitti, palaa vuosikymmenien päästä etsimään itsestään maalattuja tauluja ja kertomaan taidekauppiaille niiden taustasta.
Teoksen charmi ei ole monimuotoisessa mustasukkaisuusdraamassa, vaan kuvien magiassa ja ajan hengessä. Kiinnitin eniten huomiota kadunnimien muutoksiin, eli kuinka Antinkadusta tuli Lönnrotinkatu ja Heikinkadusta Mannerheimintie. Ullanlinnan vastineesta Ulriikaporista tykkään erityisesti. Mäkelä informoi meitä vanhoista rakennuksista kuten rautatieasemasta ennen Eliel Saarisen piirtämää jugendrakennusta v. 1918. Upein teoksen rakennus on Eiran sairaala, jonne Emil päätyy toipumaan asemalla saaneistaan vakavista ampumahaavoista. Tämän talon olen ohittanut kymmeniä kertoja ulkoavaruudellisissa sfääreissä kirmaillen.
Teos muistuttaa minua toisesta samantyylisestä sarjakuvaromaanista Ville Rannan Kajaanista (Asema, 2008), jossa seurattiin Elias Lönnrotin outoa aikaa lääkärinä pitäjässä, jossa viina virtasi ja naisiakin riitti, mutta Lönnrot vakavasti harkitsi tämän Babylonin jättämistä pakenemalla Venäjälle. Rannan teoksessa oli vielä enemmän kansallisromanttisia kierroksia, mutta molemmat teokset avaavat samaa rajankäynnin problematiikkaa ansiokkaasti ja taiteen lajia kunnioittaen.
Kerään vastaavia teoksia tulevaa opetusta silmälläpitäen, parikymppisille suomalaisille nuorille ja maahanmuuttajille. Koen genren erinomaisen raikkaaksi ja pedagogisesti vaihtoehtoiseksi.
Anun ihmeelliset matkat 