Euroopan kirjalliset pyramidit

Jalonen pyramiditOlli Jalonen kirjoitti v. 2000 romaanin Yhdeksän pyramidia (Otava) vastaiskuna Euroopan kulttuuripääkaupunkihankkeelle, jossa Helsinki oli yhtenä kaupunkina. Tässä suomalainen suunnittelijatiimi, Silla, Valo ja Martti, ovat keksineet rakennuttaa pyramidit yhdeksästä eri elementistä yhdeksään kaupunkiin. Kirja kiinnosti minua lähinnä matkakirjana: olen mainituista kaupuneista käynyt vain neljässä (Bologna, Helsinki, Bergen ja Reykjavik), joten viisi muuta kaupunkia houkuttelivat (Krakova, Praha, Bryssel, Santiago de Compostela ja Avignon).

Kolmikon odysseia läpi Euroopan tapahtuukin tiukassa aikataulussa. Kaikkien hermoja koetellaan byrokratian lonkeroissa; lisäksi osassa kaupungeista hanke jää lähes kokonaan suuren yleisön huomiotta. Pahimmat byrokraattiset ansat tulevat eteen Brysselissä (savu) ja Helsingissä (jää); innokkaimmin kaupunkilaiset ovat mukana Prahassa (tuli) ja Bergenissä (lumi). Innovatiivisimmat projektit ovat Santiago de Compostelassa  ja Bolognassa. Santiagon valopyramidin tekoon on mennyt kymmenien peililasin hiojien työtunteja, mutta lopputulos on liian häikäisevä jo maaliskuun lempeässä auringossa. Bolognassa maan alle kaivettu aikapyramidi onnistuu yli odotusten, ja se onkin ainoa projekteista, jonka on tarkoitus jäädä pysyväksi matkailukohteeksi. Jalosen näkökulma ympäristö- ja käsitetaiteeseen jalostuu pitkin matkaa lempeäksi ironiaksi: välillä teosta lukee kuin tosi dokumenttia, välillä taas huomaa tulleensa ovelalla tavalla vedätetyksi.

Ehkä enemmän kuin arkkitehtuurista opin suomalaisten tavoista hoitaa projektejaan. Valo, projektin keksijä ja johtohahmo, on tyypillinen suomalainen tuppisuu, joka ei osaa kiittää alaisiaan isoistakaan ponnistuksista. Martin hän on palkannut Pohjois-Karjalan kortistosta ja Silla on henkensä pitimiksi tehnyt mainostekstauksia Väli-Suomen marketteihin. Valo luulee olevansa suuri hyväntekijä tyypit palkatessaan, mutta alaisilla on eri näkemys pomostaan. Viinaanmenevä, tuulellakäyvä Martti ottaa lopputilin Santiagon-keikan jälkeen, kun taas Silla sinnittelee loppuun saakka yrittäen kuitenkin vinkata pomolleen, missä mentiin  pieleen. Ylipäänsä tässä lennetään ympäri Eurooppaa tappotahtiin, ja joissain kaupungeissa aikaa tutustua lopputulemaan on vain tunti-pari.

Tihein tunnelma hetkisellä reissulla on tietysti Reykjavíkissa, jonka vesipyramidiin Valo ja Silla tutustuvat keskellä yötä virallisesta vastaanotosta myöhästyen. Kaupungin talvinen, kansoittamaton tiistaiyö tuntuu luissa ja ytimessä oikealta – ellei kaupunkiin saavu keskikesän karkeloiden keskellä, olo on aina kuin laskeutuisi ulkoavaruuteen. Valo kokee tarpeelliseksi uida hyisessä meressä monumentin ympäri – tästä koitoksesta hän selviää vain ”musta surma”-paloviinalla ja Sillan hellällä huolenpidolla. Romanssiosio on teoksessa ohuehko, mutta ehkä juonen kannalta koossapitävä voima. Kovin paljoa ei umpimielinen projektinjohtaja saa tunteistaankaan sanottua.

Karatolla (Otava, 2012), jossa seurataan samaisten henkilöiden ihmissuhdekuvioita ja pyramidin osien tuhoamisprojektia. Erikoiseen termiin karatolla viitataan jo pyramidikirjassa: se tarkoittaa talven kylmimpään aikaan poltettavaa roviota, jonka lämmössä voi nukkua ja selvitä hengissä. Karatollassa poltetaan jätepuuta, avohakkuista jäänyttä jätettä ja karahkoja, eli sillä on selkeä ekologinen funktio. Mielenkiintoinen metafora, eritoten projektitöiden kannalta. Jatko-osan voisin tämän reissun inspiroimana lukea, vaikka se ei olekaan saanut ylistäviä arvioita.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s