Teos: Kirsti Ellilä: Lepra (Arktinen Banaani, 2019)
Blogini sijainti on muuttanut viime kuun aikana Tampereelta Orivedelle. Vielä en ole ehtinyt tehdä kattavaa katsausta Orivesi-aiheisesta kirjallisuudesta, mutta sellainen on suunnitteilla. Oriveden anti maamme kirjallisuudelle ei ole mitätön, koska niin moni kirjailija on opiskellut Oriveden Opiston kirjoittajalinjalla. Jotkut heistä ovat myös sijoittaneet joitain romaanejaan Oriveden seudulle.
Kirsti Ellilän historiallinen romaani Lepra on ollut pitkään listallani, mutta en ole syystä tai toisesta saanut kirjaa käsiini ennen tätä päivää. Tänään luin sen Oriveden kirjastolla sen hiljaisen työskentelyn peräkammarissa. Teos oli liian laaja yhden istunnon kirjaksi, mutta sain siitä kuitenkin ihan hyvän kokonaiskäsityksen.
Teoksen vahvuus ja heikkous on se, että se pohjautuu Ellilän sukulaistädin tarinaan. Tapaaamme siinä pontevan diakonissa-Matildan, joka kutsutaan Oriveden lepraparantolan johtajattaren sijaiseksi vuonna 1921. Matilda on tiukkojen tilanteiden nainen, joka on työskennellyt muun muassa Dragsvikin vankileirillä kansalaissodan jälkimainingeissa. Hänen siskonsa Helmi on hoitanut parantolan johtajattaren tehtävää, mutta on sairastunut niin, ettei työnteko enää luonnistu.
Kun Matilda saapuu paikalle, hän löytää laitoksen kaaoksen keskellä. Sen kirjanpito on hunningolla, ja hoitaja Kärkkäinen on ottanut vallan omavaltaisesti käsiinsä. Potilaita kohdellaan vanhanaikaisella koppihoidolla, ja kuri on raamatullinen. Matilda itse uskoo modernimpiin hoitomenetelmiin, mutta maalaisia hoitajia on vaikea vakuuttaa niiden toimivuudesta. Muutenkin hoitajien sitoutuminen työhönsä on matalaa, ja henkilökunnan vaihtuvuus on tiheää.
Romaanin keskeinen jännite liittyy kahden potilaan, Aunen ja Juhon lihalliseen rakkaussuhteeseen, ja intiimiä kanssakäymistä koskeviin sääntöihin. Kaikki seurustelu on tietysti sairaalassa kiellettyä, mutta henkilökunnalla ei ole resursseja valvoa hoidokkejaan jatkuvasti. Aune on muutenkin uhmakas, ja Juho on lähetetty sairaalaan kotikunnastaan sosiaalisin perustein. Ehkä miehellä ei olekaan lepraa, vaan proosallisempi kuppa, mutta hänet on haluttu pois oman kylän naisia vikittelemästä.
Myös Helmillä ja Matildalla on ollut tahoillaan salainen suhde mieheen, eli he ovat ”langenneet” kauas diakonissan naimattomuuslupauksesta. Matildan tapauksessa kyse ei ole kovin vakavasta hairahduksesta, mutta Helmi on hairahtunut työpaikallaan leprapotilaita hoitavaan juoppoon, naimisissa olevaan lääkäriin. Tämän jälkeen hän on itse sairastunut oireisiin, jotka viittaavat uhkaavasti lepraan. Sairastumista hän tietysti tulkitsee Jumalan rangaistuksena, ja tähän liittyvä kirjeenvaihto on raskasta luettavaa.
Voi ja huoh. Tämä oli taatusti todenmukainen, mutta perinpohjaisen synkkä romaani, jossa ihmisyys näytti enimmäkseen karuja puoliaan. Luin tätä löytääkseni jotain uutta näkökulmaa Oriveden historiaan, mutta kirja kuvaa pitkälti suljettua yhteisöä, jonne moni kyläläinen ei uskalla mennä. Kylän nimismies on tarinassa yksi pahiksista, joka levittää laitoksesta ilkeitä juoruja ja on muutenkin korruptoitunut välistävetäjä. Muutenkin siinä kuvataan varsin mehevästi laitoksen rahasotkuja ja hallinnollista kaaosta.
Viime vuonna innostuin Victoria Hislopin Kreetan saarelle sijoittuvista teoksista, joissa kuvataan Spinalongan lepraparantolaa. Täytyy myöntää, että noissa kirjoissa oli enemmän toivoa kuin Ellilän teoksessa. Ehkä vertailu ei kuitenkaan ole aivan reilua, sillä Hislopin kirjoissa on ehdoton eksotiikkaetu, ja moni lukee niitä muukin teema kuin spitaali mielessä.
Romaanissa arvostin ajan hengen rehellistä kuvausta ja huolellista taustatyötä. Toisaalta koin sen hahmojen kristillis-siveellisen maailmankuvan varsin ahtaaksi siitä huolimatta, että molempi päähenkilö oli uskonsisarena päätynyt pitkälle erämaavaellukselle. Matildan hahmossa oli potentiaalia, sillä hän pystyi jopa nauramaan joillekin kanssauskovien äärimmäisille tulkinnoille. Kirjassa kuvataan muun muassa ruoanlaittoa varsin koomisesti: siinä tavataan uskovainen pitokokki, joka ei voi laittaa salaattiin omenaa, koska se muistuttaa häntä Eevan lankeemuksesta.
Toistaiseksi kaikkiin lukemiini kirjoihin, jotka sivuavat Orivettä, on liittynyt joko rankka historiallinen teema tai ripaus makaaberia kauhua. Tämä teos tarjoaa molempia elementtejä rankalla kädellä. Juuri nyt se tuntui minusta piirun verran liian ankealta, mutta saatan palata siihen uudestaan sitten, kun olen tutustunut paremmin näiden hoodien historiaan.
Anun ihmeelliset matkat 