Osuvaa kuvausta alzheimerista

Teos: Annemari Marttinen:Mistä kevät alkaa (WSOY, 2006)

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Leila on nelikymppinen yläasteen opettaja, joka elää pahimpia ruuhkavuosiaan. Ainoa tytär Kia on jo aikuistumassa, mutta tunnollinen nainen on saanut uudeksi tehtäväkseen huolehtia muistisairauteen äkillisesti sairastuneesta äidistä. Äiti asuu samalla paikkakunnalla, eikä Leila ole oikeastaan koskaan katkaissut napanuoraansa äitiin. Kun sairaus nostaa päätään, Leilasta tulee äitinsä curling-kasvattaja.

Kotipalvelun pomolla on oma näkemyksensä Helenan hoidosta, ja naisen leopardikuvioinen rintarossi ärsyttää Leilaa. Helena on tarkka omasta itsemääräämisoikeudestaan, vaikka tilanne on mennyt siihen, että Leila joutuu käymään äidin luona varmistamassa asioita päivittäin. Tästä on jo tulossa rasite työpaikalla, ja Leila pelkää huomautuksen saamista koulun rehtorilta. Lähipiirissä epäillään, että Leilalla on salasuhde, koska hän on niin kiihkeästi naimisissa puhelimensa kanssa.

Olen lukenut useamman romaanin Annamaija Marttiselta, joka tuntuu usein valitsevan teoksiinsa ajankohtaisia, yhteiskunnallisesti puhuttelevia teemoja. Tämä teos kertoo vanhushuollon haasteista lähes 20 vuotta sitten, mutta tuskin ala on ehtinyt kehittyä niin paljoa sen jälkeen, että lähestymistapaa voisi pitää jälkijättöisenä.

Olen viime viikkoina lukenut useamman romaanin, joiden keskiössä on noin viisikymppinen, elämänsä muutosten keskellä kipuileva nainen. Tämän romaanin Leila on vasta 46-vuotias, mutta käyttäytyy kuin ikäistään vanhempi henkilö, eli äärimmäisen tätimäisesti. Leilan elämään turvaa tuovat muun muassa vanhat astiat, ja hän tekee ison numeron kerrosvadeista, joita tarvitaan tyttären ylioppilasjuhliin.

Toinen keskeinen kirjan teema on aikuisen äiti-ihmisen suhtautuminen aikuistuvan tyttärensä seksuaalisuuteen. Vaikka Leilalla ei ole uskonnollisia tai muita elämänkatsomuksellisia syitä olla ahdasmielinen, hän ei pidä siitä, että abiturientilla on poikaystäviä. Kondomin kääreen löytäminen tyttären sängyn alta aiheuttaa hänessä suurta elämäntuskaa. Tytär onnistuu kyllä erinomaisesti haastamaan äitinsä korostetun turvallisuushakuista maailmankuvaa. Hän muun muassa suosittelee tälle naku-uintia keinona päästä eroon liioista estoista.

Kirjan maailma on lähes korostetun arkinen, mutta Marttinen osaa taitavasti kuvata muistisairaan päänsisäistä kauhua, kun kodin esineet alkavat puhua hänelle ja hyökätä päälle. Hän kuvaa myös osuvasti hoitohenkilökunnan tekopirteitä ja samalla alentuvia puhetapoja, ja tilannetta, jossa ihmiseltä riistetään viimeinenkin mahdollisuus tehdä valintoja elämässään. Vaikka kirjan Helena päätyy hyvämaineiseen yksityiseen hoitokotiin, sen maine ei takaa ihmisarvoista elämää.

Luin kirjaa äitienpäivänä, ja koin sen varsin oivalliseksi teemalukemistoksi. En osannut samastua Leilan hahmoon, mutta kirjassa kuvattu äiti-tytär suhde tuntui sopivan haasteelliselta. Varmasti moni lukija pystyy löytämään tästä kirjasta tarttumapintaa, tai vertailukohtia, jos hänellä on omassa elämässään joku muistisairauteen liittyvä tilanne päällä. Ja jos ei ole, niin hän voi silti Helenan tarinan kautta pohtia, millaista hoitotahtoa hän voi ilmaista nyky-yhteiskunnassamme.

Siperian ihmepensaan juurilla

Teos: Oksana Vasjakina: Haava (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Alina Tomnikov

Jossain kaukana Siperiassa on paikkakunta nimeltä Ust-Ilimsk, joka pääsee nyt maailman tietoisuuteen venäläisen Oksana Vasjakinan (s.1989) ikuistamana. Kyseessä on jo paljon runoutta julkaisseen kirjailijan esikoisromaani, joka kertoo äidin kuolemasta ja lesboudesta maassa, jossa sateenkaari-ihmisten asema on tukala.

Kirjan kertoja on kolmekymppinen moskovalainen sekatyöläinen, ja hänen äitinsä on viisikymppinen pitkäaikaissairas. Tytär on ollut yksinhuoltajaäitinsä ainoa lapsi, ja kaksikko on elänyt varhaisia vaiheitaan Siperiassa. Myöhemmin äiti on lähtenyt asumaan miehen perässä jonnekin Volgogradin alueelle, jossa hän kuoli tuskalliseen, pitkään kestäneeseen rintasyöpään. Tyttärellä on haasteena kuljettaa äidin tuhkat takaisin Siperian kotikylään. Tämän hän haluaa tehdä siksi, että näin hän voi samalla tavata sukuaan ja äitinsä ystäviä.

Tuhkien kuljetuksessa on kuitenkin omat haasteensa. Ensinnäkin hän joutuu odottamaan, kunnes maa sulaa niin, että tutkien hautaus on taas mahdollista. Toiseksi lentoyhtiöillä on säädöksiä vainajien suhteen, joita kertoja ei täysin ymmärrä. Jopa matkakassin valinta tuottaa päänvaivaa. Hieno kassi löytyy Benettonin myymälästä, ja siihen kertoja panostaa melkein enemmän kuin lentoon. Suuri päänvaiva on kuitenkin henkinen: äidin viimeiset elämänvaiheet alkavat ahdistaa tytärtä kunnolla, ja hän melkein hautautuu muistojensa alle.

Nykypäivää kirjassa eletään vaimon kanssa rähjäisessä vanhassa talossa Prospekt Miran (yhden Moskovan valtaväylän) varrella. Samalla alueella asuu paljon vaihtoehtoväkeä, mutta samanhenkinen naapuruus ei paljoa lämmitä silloin, kun katto vuotaa ja kämppä murenee käsiin. Äidin kuoltua tytär perii kaksi perinteistä hrutshevilaista kerrostalokämppää, mutta muuttaminen pois Moskovasta ei tunnu mahdolliselta.

Kuuntelin tämän ja nigerialaisen Akwaeke Emezin autofiktiivisen teoksen putkeen, ja löysin niiden väliltä valtavasti yhteneväisyyksiä. Tämän kirjan kertoja ei koe sukupuolidysforiaa, mutta on yhtä lailla ahdistunut oman maansa tavoista essentialisoida naiseuden olemusta. Molemmissa kirjoissa äitihahmo on keskeinen, mutta tunteellisesti kylmä. Tässä teoksessa nuori nainen on kasvanut vielä vaikeammissa oloissa kuin Emezin teoksessa, jossa perhe elää jollain tasolla keskiluokkaista elämää.

Vaikka teoksen keskeiset tunnelmat ovat kolkot, välillä päästään venäläisen kulttuurin valoisalle puolelle, kuten kohdissa, joissa naiset vaihtelevat pistokkaita. Äidin asunnon ihmepensas on selviytynyt muutosta, ja sen tarina on koskettava. Ylipäänsä pistokkaiden vaihdossa olennaista on, ettei kasveja oteta paikoista, joissa kärsimys tai kuolema ovat lähellä.

Kirjan isähahmot ja muut miehet ovat enimmäkseen hurjia. Kertojan biologinen isä on pikkurikollinen, joka katoaa vuosikausiksi, ja kuolee lopulta AIDS:iin. Tämän jälkeen äidin elämään tulee kammottava Jarmolaieff, väkivaltainen paskiainen, joka melkein pilaa kaikkien elämän. Lopulta hän löytää nuoruuden heilansa Andrein, joka on kiltimpi tapaus, mutta valitettavasti omalla tahollaan naimisissa. Kertojaa ahdistaa kovasti se, kuinka riippuvainen äiti oli läpi elämänsä miehistä, mutta samaan aikaan myös lesbokulttuurissa ilmenee vastaavia epäterveitä piirteitä.

Nyt kävi niin, että tuo Emezin teos jäi aika lailla kummittelemaan tätä kirjaa lukiessa, enkä enää muista, kummasta kirjasta ammensin minkin havainnon naisten kehoista. Molemmissa kirjoissa tutkitaan paljon varsinkin rintoja. Tässä moni kertojan lähipiirin nainen on menettänyt rintansa syövän vuoksi, ja moni kokee olevansa puolinainen tämän vuoksi. Vasjakinan teksti on äärimmäisen ruumiillista, ja sen taustalla selvästi kuuluvat 1980-luvun ranskalaisen feministisen teorian vaikutteet.

Tuntuu hienolta se, että uusi sukupolvi lukee taas Cixous’ta ja tekee hänen filosofiastaan uusia tulkintoja. Ehkä tämän ulottuvuuden vuoksi tämä romaani oli minulle helppolukuinen, vaikka rakenteeltaan ja tyyliltään se on melko raskas. Itseäni rasitti se, että romaanissa äiti ehti kuolla ainakin parikymmentä kertaa. Toisaalta juuri kirjan toisteisuus kuvaa hyvin masennukseen taipuvaisen nuoren ihmisen ajatuksen juoksua.

Jouduin valitettavasti jättämään teoksen syöpäpohdinnat vähiin, ja keskittymään enemmän kulttuurin kuvaukseen, sen verran paljon kirjan fyysinen ahdistus tarttui minuun. Ja tässähän ei edes kuvata äärimmäisiä köyhyyttä tai heitteillejättöä – romaanin äiti kyllä saa hoitoa syöpäänsä, ja pääsee lopulta kuolemaan saattohoitokotiin.

Luin tätä kirjaa myös Google Mapsin kautta, ja tajusin taas, kuinka huonosti tunnen Venäjän maantiedettä. Aluksi kuvattu Ust-Ilimsk tuntui pelkästään persläveltä, mutta lopulta paikkakunta avasi myös valoisampia puoliaan. Ja löytyihän sieltä baari nimeltä Suu Auki, joka herätti jo perverssiä matkakuumetta. Tsekkasin myös paikkakunnan hotellitarjonnan. Sen perusteella en lähtisi, mutta tämän romaanin siivittämänä kyllä.

Suosittelen kirjaa kaikille niille, joita naapurimaamme nykymeno ahdistaa. Vaikka tämänkään teoksen maailma ei ole helppo, se tarjoaa ainakin ikkunan sellaisten ihmisten maailmaan, jotka suurella todennäköisyydellä vastustavat Putinia. Teos antoi sillä tavalla positiivisen kuvan maan LGTB-tilanteesta, että lukija jäi toivomaan kaikille näille ihmisille parasta.

En ole vielä ottanut selvää, millaista vastaanottoa romaani on saanut Venäjällä, vai kuuluuko se kiellettyjen kirjojen osastolle. Ymmärtääkseni sateenkaariaiheiset teokset on poistettu maan kirjastoista, mutta niitä voidaan edelleen myydä kirjakaupoissa.

(Lisäys edelliseen: Moscow Times kertoo viime joulukuussa, että maan kirjakaupoissa ei ole osattu reagoida uuteen lakiin yksiselitteisesti. Monissa kaupoissa sateenkaarikirjoja myydään +18-tarralla ja muoviin käärittynä. Toisista ne on poistettu, mutta mitään yhteistä ymmärrystä ei ole siitä, millainen seksuaalisuuden kuvaus on lain vastaista.)

Sosiaalihistoriaa fiktion muodossa

Teos: Liisa Isotalo: Jostakin olen tullut (Basam Books, 2020)

Äänikirjan lukija: Liisa Isotalo

Paula on vuonna 1952 syntynyt ”olympialapsi”, joka luuli syntyneensä keskiluokkaiseen ydinperheeseen Helsingissä. Epäilys omasta taustasta alkaa, kun hän tutustuu perheensä terveystietoihin: vanhempien ja sisarusten veriryhmissä on jotain outoa. Totuus paljastuu parikymppisenä, kun Paula hakee virkatodistusta, ja saa paperin täysin vieraalla nimellä.

Liisa Isotalo on pitkän teatteriuran tehnyt ohjaaja, joka julkaisi tämän esikoisromaaninsa pari vuotta sitten. Isotalo on kokenut jotain vastaavaa, mistä romaanissa kerrotaan, mutta päätti kirjoittaa aiheesta puhdasta fiktiota.

Katselin tätä teosta jo aiemmin useamman kerran eri palveluissa, enkä saanut siitä tarpeeksi vahvaa kuvaa kansitekstin perusteella. Aihepiirikään ei automaattisesti kiinnostanut, tai olen tainnut jo lukea liian monta kirjaa adoptiosta ja kadonneista biologisista vanhemmista.

Teos pääsi kuitenkin yllättämään positiivisesti kirjoitustyylin ja dokumentaarisen otteen vuoksi. Olin aivan täpinöissäni Sylvi Orvokki Rämön, biologisen äidin, rosoisesta hahmosta ja päähenkilön tavasta lukea äitinsä historiaa.

Kyseinen Sylvi osoittautuu jopa viiden lapsen äidiksi, joista kaikki oli otettu häneltä pois jo varhaisessa lapsuudessa. Hän on asunnoton alkoholisti, joka asuu asuntoloissa ja syö aina ulkona. Paula saa ensimmäisen kerran kontaktin äitiinsä tällaisella ruokailuretkellä Hakaniemen torilla. Pian äidin vaiheista tulee Paulalle pakkomielle, ja hän haluaa ottaa selvää myös muiden sisarusten vaiheista.

Kirjassa käydään läpi monenlaisia kohtaamisia, myös Sylvin ja Paulan kasvattiäidin sellaisia. Tarina ulottuu useammalle vuosikymmenelle, ja käsittelee myös aikaa Sylvin kuoleman jälkeen, myös Paulan isoäidiksi tulemista. Ylisukupolvisuuden teema, eli jonkun perusturvattomuuden periytymisen kysymys, on Isotalon tarkastelun keskiössä, mutta sitä käsitellään enemmän taiteellisin kuin sosiologisin lasein.

Minulle tuli tästä kirjasta mieleen jotkut ihailemani brittiläiset feministiset kirjailijat, joilla on teoksissaan vahva sosiaalihistoriallinen ote. Carolyn Steedman tuli varsinkin mieleen, ja Jeanette Winterson. Tämän tyyppistä kirjallisuutta on julkaistu Suomessa aika vähän, mutta reittaisin tämän teoksen kansainvälisestä näkökulmasta suht maineikkaaseen seuraan.

Elintasorajan kahdella puolella

Anna Soudakova: Varjele varjoani (Atena, 2022)

Äänikirjan lukija: Alina Tomnikova

Anna Soudakova on kirjailija, jonka uutta teosta olenkin jo ehtinyt odottaa. Hänen esikoisteoksensa Mitä männyt näkevät oli minulle tärkein lukemani romaani vuonna 2020. Luin tällä viikolla tämän hänen kakkosteoksensa, ja Reijo Rautajoen muistelmateoksen inkeriläisestä äidistä putkeen. Teokset ovat tyylillisesti ja genrenkin suhteen kovin erilaisia, mutta molemmat kovin ajankohtaisia tässä maailmanpoliittisesti turbulentissa syksyssä.

Teoksen päähenkilö on Nina, joka on 80-luvun alussa Leningradin kommunalkaan syntynyt nuori nainen. Suomeen hän on muuttanut 90-luvun alkupuolella, ja täällä hänen korkeasti koulutetut vanhempansa joutuvat aloittamaan kaiken alusta. Neuvostoliitossa isä Georgi on ollut kaukomaita kiertävä geologi, ja äiti Vera on opiskellut taidehistoriaa. Suomessa he enimmäkseen harjoittelevat työelämää, mutta isä onnistuu välillä työskentelemään automekaanikkona.

Tarina perheen perustamisesta boheemissa yhteistaloudessa on upea. Käpyoven takainen mystiikka on vaatimattoman kekseliästä. Venäläisestä lukijasta aihe saattaa tuntua liian arkiselta, mutta suomalaiselle tämä aihe on sopivan eksoottinen. Konmunalkan keittiö tunnetaan nimellä Omenatarha, ja siellä jaetaan niin ilot kuin murheet.

Suomessa pieni perhe asuu Turun Varissuolla ja ihmettelee uuden maan omituisia ruokia ja tapoja. Mitä ihmettä on mysli, ja kuinka sitä kuuluisi syödä? Isovanhemmat muuttavat perheen perässä, eikä mummo voi hyväksyä uuden asunnon kirppiskalusteita. Vera kokee vielä aikuisenakin monet suomalaisten tavat oudoiksi, kuten vispipuuron syömisen mariskooleista.

Teoksen vaikuttava nimi on lainaus Joseph Brodskyn runosta. Automatkoilla perheellä on tapana kuunnella Vysotksyn lauluja powerplayna. Tämä hieno tarinallinen kerroksellisuus tiivistyy perheen kesämökin kuvauksessa: sinne on kerätty kaikki neuvostoaikainen omaisuus maasta, jota ei enää ole. Soudakova kuvaa myös jonkinlaista huijarisyndroomaa, jota Nina kokee vanhempiensa mökillä. Ninan on välillä vaikea uskoa, että suomalainen dacha voisi kuulua heille, että he ovat osallisia uuden maan mökkeilykulttuurissa.

Parisuhdepohdinnoista löysin jopa uusia näkökulmia, vaikka tässä kuvataan hyvin tavallisia heteroydinperheitä. Tällaista koen aika harvoin, mutta tässä kuvatut tunteikkaat riidat jotenkin lämmittivät.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi, ja olin jopa vähän helpottunut siitä, että tässä ei viitattu Stalinin vainoihin. Soudakovan tyyli pysyy edelleen runollisen aistivoimaisena, eli hän saa luotua intiimin taikamaailman melko vähäisistä aineksista. Olen tainnut aiemminkin verrata hänen teoksiaan Andrei Makinen tuotantoon, joka on ehkä minulle rakkain venäläinen nykykirjailija.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on lämminhenkinen, kielellisesti rikas ja nyansoitunut perhesaaga, joka tuottaa iloa kaikille meille venäläisen kulttuurin faneille nyt, kun naapurimaahan ei voi matkustaa. Teos on myös oiva muistutus tuon kulttuurin positiivisista puolista, jotka saattavat monilta juuri nyt unohtua tässä maailmanpoliittisessa kriisitilanteessa.

Itsen satuttamisen epälogiikasta

Teos: Soili Pohjalainen: Ihon alla (Atena, 2022)

Äänikirjan lukija: Pirjo Heikkilä

On monia ”rankkoja” aiheita, joiden kirjoittamisesta moni meistä luopuu. Vaikka aihe kiinnostaa tai siitä olisi omakohtaista kokemusta, siitä kirjoittaminen voi osoittautua mahdottomaksi. On myös aiheita, joiden kirjoittamiseen liittyy tabuja ja itsesensuuria. Nuoren itsetuhoisuus ja nuorisopsykiatrian ja lastensuojelun asiakkuus kuuluvat näihin vaikeasti lähestyttäviin aiheisiin, varsinkin vanhemman omakohtaisesta näkökulmasta. Ja varsinkin silloin, jos kriisitilanne on vielä päällä, tai siitä on kulunut vain vähän aikaa.

Soili Pohjalainen tunnetaan räväkän humoristisesta tyylistään, ja nyt hän julkaisee autofiktiivisen romaanin, jossa käsitellään teinitytön viiltelyä. Kirjassa on Uudenmaan radanvarrella asuva yksilapsinen ydinperhe, jossa molemmat vanhemmat käyvät töissä. Kertoja on nimetön, mutta hän tunnetaan jo kirjailijana. Isä Lauri on it-alalla, ja tytär Aino on yläkoulussa. Hän on oireillut psyykkisesti jo parin vuoden ajan, ja viiltelyä on tullut kehiin salakavalasti.

Ainolla on ollut perusturvallinen lapsuus, mutta hänellä on ollut lukihäiriö, ja häntä on kiusattu muun muassa oppimisvaikeuksien vuoksi. Kiusaaminen on kuitenkin ollut opettajien mukaan niin hienovaraista, että siihen on ollut vaikea puuttua. Koulussa harjoitellaan tunnetaitoja, ja välillä perheitä kutsutaan keskustelemaan jonkun kiusaamistapauksesta pehmolelujen avulla. Ei Aino ole syrjäänvetäytyvä hylkiökään, vaan hänellä on laaja määrä seuraajia somessa. Ja hän esittelee siellä aika ajoin viiltelykuviaan. Jossain vaiheessa kuvioihin tulee poikaystävä, mutta tämäkään ei saa itsetuhoisuutta loppumaan.

Tämä on pieni, hurja kirja, johon tosiaan on onnistuttu ymppäämään mukaan huumoria, vaikka se onkin pikimustaa. Tilannekomiikka veristen pyyhekasojen äärellä kodinhoitohuoneessa on yksi keino selviytyä kriisistä. Kirjan äitihahmo on yhtäältä emomainen pesänrakentaja, ja toisaalta kiroileva raivotar, joka kipuilee avioliitossaan. Mies on alkanut tuntua vässykältä, eikä seksiä ole tiedossa edes Klaus Kurjen hotellihuoneessa laatuaikaviikonloppuna.

Kuten varmasti suurimmassa osasta viiltelytapauksista, myöskään Ainon itsetuhoisessa käytöksessä ei tunnu olevan mitään logiikkaa. Viiltelyä tapahtuu arjen keskellä, ja tyttären mielialat vaihtelevat niin, ettei itsetuhoisuutta voi koskaan ennustaa. Välillä hän käy myös katselemassa paikkoja, joista junan alle hyppääminen olisi helpointa. Samalla hän iloitsee turkinpippurimarengeista ja Mäkkärin päärynäpirtelöstä. Päivittäisiä ilon aiheita kirjataan erityiseen vihkoon psykiatrin pyynnöstä.

Kirjassa käydään läpi hoitokaarta, jossa siirrytään perheneuvolasta nuorisopsykiatrian asiakkaaksi. Ainon tapauksessa apua on lähdetty etsimään jo ala-asteella, eikä nuorisopsykiatrisen hoitoon tunnu päästävän kuin akuutin itsemurhariskin kautta. Ainolla näitä akuuttikäyntejä on monta, mutta vain kerran hän pääsee osastohoitoon. Välillä myös pohditaan sijoituksen mahdollisuutta, mutta varsinkin tähän äitikertoja suhtautuu kauhulla.

Tässä myös vertaillaan eri palveluja, eli välillä Ainon ranteita tikataan myös yksityisellä puolella. Kolmensadan euron iltalenkkeihin on kuitenkin rajallisesti varaa. Ero hoidon välillä on se, että yksityisellä puolella pohditaan enemmän esteettistä lopputulosta. Yksityisellä puolella pääsisi myös nopeammin terapiaan, mutta julkisella on kattavammat palvelut – jos siis terapiajonoon edes pääsee. Omalla tavallaan kirja onkin onnistunut läpileikkaus järjestelmästä, joka tällä hetkellä toimii äärirajoilla. Ehkä rennointa palvelua perhe saa mökkipaikkakunnalla Etelä-Savosta, vaikka siellä haavanhoitoon pääsystä joutuu neuvottelemaan pitkällisesti.

Itse olen elänyt takavuosina vastaavaa teinihelvettiä, mutta en tiedä, olisinko voinut vastaanottaa kirjan roisia huumoria silloin, kun tilanne oli pahiten päällä. Nyt olen tarinalle vastaanottavaisemmassa moodissa. Varmasti romaani on aiheellista luettavaa kaikille, jotka tekevät jotain teinien parissa, sillä se saa pohtimaan hoito- ja kasvatustyön kohtaamisia, puhetapoja ja ammatillisuutta. Jos ammatillisuus viedään liian pitkälle, sen maneereista tulee raivostuttavia, ennalta-arvattavia ja steriilejä. Jotain tällaista Ainon perhe kokee perheneuvolassa ja psykiatrisella klinikalla. Välillä Ainon äidistä tuntuu, että parempi kuulija voisi olla vaikka paikan tukityöllistetty vahtimestari kuin papukaijamaista ”validointia” liikaa harrastava terapeutti.

Kirjan pituus on juuri sopiva, sillä en olisi jaksanut lukea varsinkaan viiltelyn graafisia kuvauksia pidempään. Luulen kyllä, että juuri niiden kuvaus tarjoaa eniten vertaistukea niille, joilla on tilanne päällä. Itseä jäi eniten askarruttamaan kysymys psyykenlääkkeiden määräämisestä nuorille potilaille, ja niiden vaikutuksesta laajemminkin kouluelämään ja yhteiskuntaan. Ilmeisesti niiden nuorten määrä, jotka selvittävät peruskoulun Ketipinorin voimin, on lisääntynyt huomattavasti viimeisen vuosikymmenen aikana. Tässä lääkkeiden käytöstä esitetään maltillista kritiikkiä, mutta itse kuulun niitä rankemmin kritisoivaan porukkaan.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 4: Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana.

Seitsemän kukkulan kaupungissa

Teos: Eeva Kiviniemi ja Taina Pietikäinen: Joki (Saga Egmont, 2022)

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Kati Berg on viisikymppinen historian maisteri, aikuisten lasten äiti ja pitkäaikaistyötön Turusta. Hän on vastikään muuttanut asumaan yhteisöön Aurajoen varrelle ja vuokrannut omakotitalonsa sitä enemmän tarvitsevalle perheelle. Aviomies Pertti on karannut ties kuinka monennelle tutkimusmatkalle Andeille; hyönteiset tuntuvat vievän professorimiestä varmemmalla otteella kuin väljähtänyt liitto. Tytär Milla on juuri palannut kaupunkiin tekemään ensimmäistä harjoitteluaan poliisina; poika Mikael asuu Tanskassa ja opiskelee musiikkia.

Kun Kati todistaa nuoren kämppiksensä kokemaa väkivaltaa Aurajoen varrella ja samaan aikaan alkaa bongailla joenvarren puihin piirrettyjä omituisia viiltoja, hän ei voi olla ryhtymättä tutkija-salapoliisiksi. Puiden salaisuuksien selvittäminen on ainakin hohdokkaampaa kuin työllisyyskurssilla lusiminen. Mutta onneksi kurssilla lusii myös eräs Nalle, entinen rokkibändin roudari, joka tuntee tukiviidakon solmut professorin rouvaa paremmin.

Minulla on tässä edessäni useita uusia dekkarisarjoja, jotka houkuttelevat omaperäisellä otteellaan. Kati Berg-sarja kuuluu cosy crime-osastolle, jossa yhteiskunnallisuudella ja ihmissuhteilla on suurempi rooli tarinassa kuin raa’alla väkivallalla. Ihastuin tässä kirjassa niin Turun jugend-arkkitehtuuriin kuin työttömyyden luovaan kuvaukseen, joka lempeässä piikikkyydessään lähestyi Ossi Nymanin ”ideologisen työttömyyden” kuvausta. Kirjan Kati tosin on harvinaisen puuhakas ja resurssirikas työtön, jolla ei ole äärimmäisen köyhyyden kokemusta johtuen suotuisasta avioliitostaan. Hän on kirjaimellisesti nainut rahaa, sillä Pertti tulee suvusta, jossa vanhemmat sponsoroivat lapsilleen ensiasuntoja. Kati itse taas tulee ruotsinkielisestä työläisperheestä Kemiönsaarelta, ja on perinyt lähinnä merimerkkien lukutaidon. Tykkäsin siis varsinkin suomenruotsalaisuuden kaavasta poikkeavasta kuvauksesta, vaikkakin se on kirjassa vain ohut sivujuoni.

Kirjassa nuori tubettaja Niko löydetään hukkuneena Aurajoesta, ja tutkinnassa on syytä olettaa, ettei kyseessä ollut onnettomuus tai itsemurha. On syytä myös tutkia aiempia vastaavia tapauksia, sillä joki on aiemminkin vienyt ihmisiä hämärissä oloissa. Milla pääsee Nikon murhatutkintatiimiin, ja monien vääntöjen jälkeen päätyy konsultoimaan sekä rasittavaa äitiään että tämän kirjastonhoitajaystäväänsä joen ja puiden historiaan liittyvissä kysymyksissä.

En ennen tämän kirjan lukemista tiennyt, mitä termi ”puumerkki” oikeastaan tarkoittaa, ja myös kuningatar Kristiinaan liittyvä tarinointi oli uusia ikkunoita avaavaa. Kuitenkaan teos ei ollut historiallisuudessaan ensyklopedinen tai ylitsepursuavaa, mikä joskus on vaarana, jos päähenkilöllä on tutkijataustaa. Koin, että historialliset osuudet oli tässä teoksessa onnistuttu ujuttamaan tarinaan niin, että siitä pystyy nauttimaan myös ne, jotka usein skippaavat opastetut kierrokset folkloristisessa ulkomuseossa.

Minulle tämä teos oli riemastuttava uusi tuttavuus jo työvoimapoliittisista syistä, eli itselle samastumispinta päähenkilön kanssa oli mahdollisimman kattava. Toisaalta huomasin, että teoksen maailmassa oli paljon yhteistä esimerkiksi Eppu Nuotion Ellen Lähde-sarjan kanssa. Mutta kyllä Turkuun mahtuu hyvin näitä kukkahattutätihenkisiä salapoliisihahmoja, ja varsinkin Kati Bergin hahmosta voisi olla jotain hyötyä myös kaupungin työllisyyspalveluille. Turku nimittäin alkoi tuntua tämän kuvauksen pohjalta paljon kiinnostavammalta paikalta olla työtön kuin Tampere, ainakin kesäiseen aikaan.

Sarjasta on saatavilla jo toinenkin osa, Ahne, joka sijoittuu vanhusten palvelukotien ja taideväärennösten maailmaan. Toivon sarjalle menestystä ja pitkää ikää, sillä koin sarjan tarjoavan elämyksiä monenlaisille lukijoille – myös nuorille ja ei-työttömille. Sarjan aloitusosa oli varsin nuorekas, olihan yli puolet sen hahmoista nuoria aikuisia. Sivujuoniin mahtui muun muassa ilmastoahdistusta ja seksuaalisen identiteetin etsintää.

Harbinder Kaur, Sussexin supersankari

Teos: Elly Griffiths: Muukalaisen päiväkirjat (Tammi, 2022)

Suomennos: Cristina Sandu

Äänikirjan lukija: Johanna Kokko

Voin tunnustaa, etten ole lukenut Elly Griffithsiltä ainuttakaan Ruth Galloway-kirjaa, joten lähestyn tätä supersuosittu dekkarikirjailijaa tuorein silmin. Minulla on siis kunnia korkata hänen uusimman kirjasarjansa aloitusosa, joka sijoittuu Sussexin maaseudulle.

Sarjan keskeinen poliisihahmo on Harbinder Kaur, 35-vuotias sikhitaustaiben naispoliisi, joka on lesbo ja asuu vanhempiensa luona edelleen. Hän ei ole tullut vanhemmilleen ulos kaapista, koska pariutuminen ei ole hänelle edelleenkään ajankohtaista. Ehkä vanhempien luona asuminen on hänelle käytännöllistä, sillä näin hänen ei tarvitse keskittyä taloudenhoitoon. Työnsä poliisina hän ottaa vakavasti, niin vakavasti, ettei tähän elämäntapaan mahdu merkittävää toista. Kotioloissa hän on selkeä vanhapiikatäti, jonka suhteen hänen perinteitä kunnioittava sukunsa on tainnut jo luopua toivosta. Veljen lapsille hän on se rento täti, joka tietää kaiken videopeleistä ja toimintaleffoista.

Romaanissa paikallisen yläkoulun opettaja Cathy Cassidy menettää parhaan kaverinsa Ellan, joka oli myös työkaveri. Opinahjo Holland House on joskus ollut kallis yksityiskoulu, ja sen historiaan mahtuu paljon synkkiä asioita. Ella löytyy puukotettuna omasta keittiöstään, ja pian tämän jälkeen tapetaan äidinkielen vastuuopettaja Rick koulun kirjastoon. Poliisilla on syytä epäillä, että uhka kohdistuu myös Claireen, sillä joku on käynyt kirjoittamassa uhkaavia viestejä hänen päiväkirjaansa.

Teos pursuaa viitteitä 1800-luvun goottilaiseen kauhufiktioon, ja siinä kartoitetaan Holland Housen perustajan, samannimisen kauhukirjailijan surullisia elämänvaiheita. Koulussa elää edelleen legenda Hollandin vaimosta, joka hyppäsi rakennuksen ikkunasta itsetuhoisesti. Sitten Claire saa yhteydenottopyynnön Cambridgen yliopiston professori Henry Hamiltonilta, joka on Clairen lailla kiinnostunut Hollandin henkilöhistoriasta Ehkä vihdoin Claire pääsisi toteuttamaan haaveensa Hollandin elämäkerran julkaisemisesta, tunteehan hän miehen elinympäristön kuin omat taskunsa…

Teos kuvaa varsinkin äidin ja teinityttären suhdetta, tyttären kirjoittamista salaa hänen äidiltään, joka on luovan kirjoittamisen opettaja. Tyttären seurustelua liian vanhan poikaystävän kanssa – Georgia on 15 ja poikaystävä 22. Kun sitten perhettä uhkaa nimeämätön stalkkaaja, Claire alkaa kokea turvalliseksi sen, että Georgian poikaystävällä on auto. Muutenkin kirjan keski-ikäisillä äidinkielen opettajilla on yllättävää vientiä nuorempien miesten parissa.

Sussexin lisäksi kirjassa matkataan junalla Skotlantiin, jossa Clairella on vielä elossa yli 90-vuotias isomummo. Ylämaan luonnonkuvaus oli tässä vielä loisteliaampaa kuin goottilaiseen koulun, vaikka verinen kauhu ulottautui sinnekin.

Tämä oli minulle yhtä iso hittikirja kuin joskus muinoin oli Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Tämän lisäksi sain kirjasta samoja viboja kuin joskus sain Hanif Kureishin tuotannon alkupäästä. Joissain hänenkin kirjoistaan on perheitä, jotka pitävät viinanhuuruista kulmakauppaa omassa kotitalossaan kuten tässä Harbinderin perhe tekee. Tosin Kureishi kirjoitti pakistanilaistaustaisista muslimeista, ja Griffithsin kuvaama intialaisperhe on sikhitaustainen, mutta punjabilainen meininki on samansuuntaista. Minulla oli siis kotoisa fiilis Harbinderin äidin keittiössä, ja pidin varsinkin ruokakuvauksista.

On varmasti onnekasta, ettei sarjasta ole vielä saatavilla uusia osia. Teos oli nimittäin niin lupaava, että näin hyvää kannattaa jo odottaa. Ehkä seuraavassa osassa esitellään joku muu kirjallinen genre, jonka maailma esittäytyy muissa sävyissä.

Uusi tulkinta äidinrakkaudesta

Teos: Koko Hubara: Bechi (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Susan Mahadura

Muutama päivä sitten palasin BookBeatin maailmaan, ja tämän kunniaksi äänikirjoja on kulunut n. 18 h vuorokaudessa. En luultavasti jaksa blogata kaikesta kuulemastani, mutta aloitetaan nyt viimeisimmästä rastista. Koko Hubaran esikoisromaani Bechi on teos, jota olen kovasti odottanut, sen verran riemastuttava hänen esseeteoksensa Ruskeat tytöt oli. Kiinnostus jemeninjuutalaiseen kulttuuriin heräsi jo noita esseitä lukiessa, ja nyt aiheeseen päästään sukeltamaan syvemmälle.

Bechi on monella tapaa perinteinenkin sukuromaani ja nuoren naisen kasvukertomus, vaikka se paikoitellen rikkoo totutun dialogin kirjoittamisen normeja. Päähenkilö Bechi on suomalaisen isän ja jemeninjuutalaisen äidin ainoa lapsi, joka on kasvanut Helsingissä. Hänen äitinsä Shoshana on tunnettu kirjailija, ja isä Hannu on tuiki tavallinen opettaja. Vanhemmat ovat eronneet Bechin ollessa pieni, ja yhteishuoltajuus on pantu sujumaan, vaikka exien välit voisivat olla paremmatkin. Kirjan nykyisyydessä Bechi kirjoittaa kirjallisuustieteen gradua, ja ilmoittaa neuroottiselle äidilleen olevansa raskaana.

Äidinrakkaus on teoksen keskeinen teema, ja sitä tutkitaan kolmen polven positioista. Bechin isoäiti Rivka on muuttanut Jemenistä Israeliin valtion ollessa lapsenkengissään, ja hän on menettänyt kaksi vauvaa teiniäitinä vaikeissa oloissa. Toinen poika on saanut nimekseen Bechi, mikä tarkoittaa huutoa. Hänet on valtio ryöstänyt synnytyslaitokselta adoptioon, eikä Rivka ole koskaan päässyt yli tästä menetyksestä. Tyttären hän saa paljon myöhemmin, jo aikuisena, ja vanhempien erotessa teini-ikäinen Shoshana joutuu kibbutsin kasvattamaksi. Shoshanalle tämä hylkääminen on ollut niin kipeä asia, että hän vannoo olevansa läsnäoleva, omistautuva äiti, kun hänen oma äitiyden aikansa koittaa.

Shoshanan tie kirjailijaksi oli minulle tämän kirjan yllätyksellisin teema, se kun ei noudata mitään minulle tuttua kaavaa. Nainen ei ollut kotimaassaan lahjakas koulussa, ja kirjailijuuden haave kiinnittyi hänellä lähinnä haaveeseen elämästä Pariisissa. Suomessa hän opettelee uuden kielen, ja luo menestyskirjojaan tällä kalpealla, vieraalla kielellä. Hänestä tulee legenda, johon varsinkin Bechin opiskelukaverit ovat kovin mieltyneitä. Äiti ei kirjailijuudellaan halua toistaa boheemielämän kliseitä, vaan on tavoiltaan kovin pedantti, jopa neuroottinen. Hän rahaa Stockan Herkusta Pellegrino-vesipulloja rytmittääkseen työviikkojaan. Sunnuntai on välipäivä äidin luomisessa, ja silloin hänelle kelpaa suodatettu hanavesi.

Sekä äiti että tytär ovat oireilleet psyykkisesti; Bechillä on ollut haasteita vihan tunteiden hallinnan kanssa jo ennen kouluikää. Äitisuhde on haastava, vaikka äiti on todella ollut läsnä ja yrittänyt antaa kaikkensa. Toisaalta äiti on myös kerran lyönyt teini-ikäistä Bechiä, kun tämä lintsasi kalliilta tanssitunneilta. Irtautuminen omistautuvan äitiyden kahleista on tyttärelle tuskallista, ja tullessaan raskaaksi äitiysmyyttien purkaminen on enemmän kuin ajankohtaista.

Kirjassa on joitain kohtia, joiden kanssa lukija joutuu pähkäilemään. Ylipitkä pizzeriakohtaus, jossa Bechi esitelmöi ystävälleen Maijalle monologinomaisesti Elisabeth Badinterin, ranskalaisen naishistorioitsijan tuotannosta, ja samaan aikaan läy läpi suht traumaattista seksuaalista kohtaamistaan lapsensa oletetun isän kanssa, oli sellainen, jossa meinasin hyytyä. Minua kyllä nauratti Badinterin kaivaminen unohduksen haudasta, sillä hän tuntui jo vähän jälkijättöiseltä 90-luvulla, jolloin itse häntä luin osana naistutkimuksen kaanonia. Itseäni kielifriikkinä inspiroi runsas jemeninjuutalaisen heprean viljely, mutta tämäkin voi joillekin nousta kynnyskysymykseksi kirjaa loppuun saattaessa.

Minua myös vähän rasitti Shoshanan yksipuolinen ja varsin pinnallinen tulkinta suomalaisesta kulttuurista, mutta niin se rasittaa Bechiäkin. Hän pitää äitiään ikuisena turistina, ja häpeää sitä, että 30 maassa asumisen vuoden jälkeen äidille edelleen puhutaan englantia Helsingin kahviloissa. Kirjan asetelmassa oli jotain samaa Sofi Oksasen Stalinin lehmien kanssa, vaikka Hubaran suhde suomalaisuuteen on selvästi enemmän anteeksiantava. Tässä syömishäiriöstä kärsii äiti, kun Oksasella neuroottinen buliimikko oli tytär.

Pidin kirjassa varsinkin siitä, ettei se tunnu olevan autofiktiota, vaikka toki Bechin hahmossa on joitain Hubaraa muistuttavia piirteitä. Ymmärtääkseni Hubara on monilapsisen perheen lapsi, jonka isä on jemeninjuutalainen, eli ainakaan kirjan perheen asetelma ei ole lainattu hänen omasta historiastaan. Sain kirjasta muutenkin vaikutelman, että sitä on kypsytelty ajan kanssa, eikä se muutenkaan pyri miellyttämään suuria massoja. Eli vaikka teos kertoo keskeisesti äitiydestä, sitä ei ole kirjoitettu koskettavaksi äitienpäivän kassamagneetiksi, ja hyvä niin.

Tätä teosta oli ilo kuunnella äänikirjana, sillä lukija Susan Mahadura tuntuu todella perehtyneeltä heprean ääntämykseen. Toisaalta haluaisin omistaa teoksen painettuna, sillä olen todella mieltynyt sen kansikuvaan. Oikeastaan jo odotan sen lukemista uudelleen painettuna, sillä ensi kohtaaminen meni intopinkeästi ahmiessa. Moni kulttuuri-identiteettiin liittyvä pohdinta jäi minulta vielä ohi, sillä keskityin ensi kuulemalla enemmän teoksen juoneen ja heprean jännittävään ääntämykseen.

Äitienpäivän täsmädekkari

Teos: Anna Ekberg: Kadotettu nainen (Minerva, 2020)

Suomennos: Katarina Luoma

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Toukokuun alussa mediat pursuavat vinkkejä äitienpäivän lahjakirjoista; usein näissä etsitään koskettavaa, omakohtaista narratiivia. Itselläni ei enää ole äitiä, enkä itsekään äitinä odota saavani kirjoja, koska olen niiden suhteen itse niin omavoimainen. Äitiys toki pysyy kirjallisuuden kestoteemana, eli lähes joka romaanista voi halutessaan kaivaa esiin äitienpäivään sopivan juonteen.

Itselläni oli luennassa tanskalaisen Anna Ekbergin naisaiheisen trilogian kolmas osa. Tämä onkin jo neljäs lukemani teos häneltä, sillä talvella hehkutin hänen yhdessä Thomas Rydahlin kanssa kirjoittamaa historiallista dekkaria Merenneidon kuolema.

Tässä teoksessa alle nelikymppiseltä Rebekka Christenseniltä on riistetty äitiys nuorena. Hän on luullut menettäneensä ainokaisensa onnettomuuden seurauksena Kampalassa, Ugandassa alle parikymppisenä. Tosiasiassa lapsi on jäänyt eloon, mutta hänet on annettu orpokotiin tilanteessa, jossa Rebekan oma henki on ollut vaakalaudalla. Samassa auto-onnettomuudessa kuoli Rebekan äiti, ja tämän diplomaatti-isällä on aina ollut ylimaallinen kyky päättää asioista kaikkien muiden puolesta.

Rebekka on tarinan alussa Århusissa vaikuttava juristi, joka keskittyy kiinteistökauppoihin. Aiemmin hän on ollut maailmanparantaja, tulisieluinen aktivisti, mutta onnettomuudesta kuntoutuminen on vaatinut häneltä paljon voimavaroja. Myös hänen elämänsä rakkaus, heimopäällikön poika Dominic on kadonnut häneltä, ja muutenkin suhde Afrikkaan on vuosien varrella saanut kyynisempiä piirteitä.

Kaikki muuttuu, kun Rebekka saa leukemiadiagnoosin. Tässä yhteydessä hänen isänsä päättää paljastaa tyttären kohtalon, eikä asia jätä naista rauhaan. Hän saa tietää, että tytär on päätynyt lapsisotilaaksi sen jälkeen, kun hänet potkittiin ulos koulusta 14-vuotiaana. Matka Ugandaan ei ole hänen terveydentilassaan järkevää, mutta hän on päättänyt selvittää tyttären olinpaikan ennen mahdollista kuolemaansa.

Tarinassa on paljon yhteistä John Le Carren ja Henning Mankellin Afrikka-aiheisten teosten kanssa, ja tämä on minusta kunniamaininta. Toki kirjan asetelma on äärimmäisen traaginen, mutta Ekbergin tapa kuvata äidin ja tyttären hankalaa perheenyhdistämistä ei ole liian sentimentaalinen. 17-vuotias Angel ei ole pelkästään koulutettu tappaja, vaan hän on päätynyt seksiorjaksi ensin sotilaille, sitten siviileille. Hän matkustaa Darfurista maateitse kohti Italiaa, eikä prostituutio toisella mantereella tule hänelle yllätyksenä.

Ihan koko tarina ei keskity ensimmäisen ja kolmannen maailman ongelmien vertailuun, vaan kirjassa eletään myös tavallista tanskalaista arkea. Rebekka uskaltaa kaiken kokemansa jälkeen haaveilla jo parisuhteesta, mutta nettipalvelun sattumat tuntuvat aikamoisilta ”kulkumulkuilta” (ilmaus minun, ei kirjailijan). Hänen ympärillään vaikuttavat ystävät ja kollegat tuntuvat kaikki viruvan epätyydyttävissä avioliitoissa. Hän tutustuu myös poliisi-Kimiin, jonka ainoa keino pysyä järjissään on paeta ilkeää vaimoaan jalkapallofanien bussiin. Hän siis alkaa kööpenhaminalaisena kannattaa Århusin joukkuetta, joka häviää lähes kaikki pelinsä.

Romaanissa ratkaistaan myös Kööpenhaminassa murhatun afrikkalaisen seksityöläisen keissiä. Ihmiskaupan verkostot ulottuvat kaikkialle Eurooppaan, ja erityisen haavoittuviksi uhreista tekee matala koulutustaso ja yleinen tietämättömyys eurooppalaisesta elämänmenosta. Kaikki ennakkotieto mantereesta perustuu puskaradion suulliseen perimään, ja odotukset maagisesta rikastumisesta ovat aina pohjavireenä.

Ekberg on tätä kirjaa varten matkustanut Ugandaan haastattelemaan niin entisiä lapsisotilaita kuin paikallisia asiantuntijoita. Tämä näkyykin kynän jäljessä, ja varsinkin Angelin näkökulma tuntui vahvalta ja uskottavalta. Tyttö on tarmokas ja neuvokas, silti monissa asioissa todella tietämätön, ja nuoren naisen ikätasoon on saatu uskottavaa vaihtelua ottaen huomioon rankat kokemukset, yksin pärjäämisen ja ugandalaisen köyhäinkoulun opit.

Afrikkaan sijoittuvaa dekkarikirjallisuutta on monenlaista, tämä teos on klassinen äärimmäisen pahuuden ja maailmantuskan kuvaus, kun taas olen onnistunut löytämään huomattavasti pienempään kontekstiin sijoittuvia, leppoisampia teoksia muiltakin kuin Alexander McCall Smithiltä. Uganda ei kuitenkaan turbulentin lähihistoriansa vuoksi taida kuulua sellaisiin maihin, joissa ”cosy crime” olisi mahdollinen genre.

Taivas alkaa liinavaatekaapista

Teos: Hanna Brotherus: Ainoa kotini (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Hanna Brotherus

Viime postauksessani kerroin kepeästä pariisilaisesta romanssista, ja nyt on vähän raskaamman Pariisiin sijoittuvan autofiktion aika. Toukokuussa 2018 tanssitaiteilija Hanna Brotherus matkusti yksin kuukaudeksi Pariisiin tutkailemaan elämänsä suuntaa ja oppiakseen jotain vaikeasta äitisuhteestaan. Tämän retriitin lopputulemana valmistui hänen kirjallinen esikoisteoksensa, hieman yli viisikymppisenä.

Ja tässäkin teoksessa on monta rakkaustarinaa, ja siinä pohditaan monisyisesti rakkauden olemusta. Ei pelkästään romanttisen rakkauden, vaan ylisukupolvisten ketjujen. Taustalla on paljon surua ja vanhemmuuden kriisejä, yhden lapsen pelastamista huumeriippuvuudesta ja toisen syömishäiriöstä. Ennen tätä kirjailijan pikkusisko (joka aikanaan selviytyi anoreksiasta) on kuollut rintasyöpään. On ommeltu kuolinvaatteita ja suunniteltu omia hautajaisia. Ja perhedraaman taustalla kummittelee äidin harras herätyskristillisyys, jonka suuntausta Brotherus ei nimeä.

Brotherus kirjoittaa rehellisesti äitisuhteestaan, jossa keskeistä roolia on näytellyt siveyskäsitys. Äidin ymmärrys kunnollisesta perhe-elämästä liittyy liinavaatekaapin moitteettomaan järjestykseen, ja kertoja kokee olleen lähimpänä äitiään lakanoita viikatessa. Tämän työura on liittynyt kristillis-siveellisiin hankkeisiin, muun muassa Lotta-museon johtajana. Kotona pidettiin kinkereitä, joissa tyttäret joutuivat tarjoilemaan vieraille kahvia kummallisiin esiliinoihin pyntättyinä. Tämä siis oman ikäluokkani edustajan kokemana, ei 1930-luvulla.

Kristillisyyden kuvaus kirjassa ahdisti minua jopa enemmän kuin kuvaukset lestadiolaisista suurperheistä. Tuota kirjallisuutta luen enemmän etnologisesta intressistä, mutta tämän teoksen luterilaisuus on jotain muuta laatua, eikä paljoa vapaamielisempää. Kirjan luettuani yhdeksi top-inhokkeihini hengellisistä lauluista nousi ”Tuuli hiljaa henkäilee”.

Itsensä korostaminen tanssitaiteen keinoin on ollut kova pala kertojan äidille, isällä riitti hippusen verran ymmärrystä, vaikka tämäkin nimesi tyttären opinnot ”tanssitieteeksi” (ikään kuin näin nimeämällä lihallisuus vähenisi). Kuitenkin isän ja tyttären kohtaamisissa on jotain armollista tai hoitavaa, vaikka he eivät usein kohtaa kahden kesken.

Brotherus peilaa kirjassa omaa perfektionismiaan äidin vastaavaan. Molemmat ovat suorittajatyyppejä, ja Hanna huomasi jossain vaiheessa kadonneensa äitiyden rutiineihin hyvin samalla tavalla kuin äitinsä, vaikka puitteet ja menestyksen mittarit olivat heillä erilaisia. Kiireinen tanssitaiteilija ei ehkä elänyt liinavaatekaapissa kuten äitinsä, mutta otti steinerpäiväkodin säännöt ja suositukset kirjaimellisesti. Itse ex-steinermammana en muuten kuullut sormikkaiden käyttökiellosta, ja muutenkin opin kirjasta uusia juttuja tuosta pedagogiikasta, jota eri koulut ja päiväkodit soveltavat niin eri painotuksin.

Teosta kannattaa lukea myös matkakirjana, vaikka itse Pariisin osuus jääkin vähemmälle. Juuri nyt kaukokaipuisena olisin voinut lukea enemmänkin arkisista kohtaamisista metropolissa, tai vaikka Madame Lancelin tanssikoulusta, mutta ymmärrettävästi sisäisellä matkalla on suurempi painoarvo. Nuorten oireilun teema oli ehkä painavin, mutta myös itselleni tutuin. Itse syömishäiriöistä olen lukenut niin paljon, etten niistä oppinut nyt paljoa uutta. Tosin Brotherus näyttää taitavasti vallan mekanismeja syömishäiriöisessä perheessä, joista ei ole helppo puhua.

Olisin halunnut keskittyä enemmän niihin osioihin, joissa Brotherus kertoo tanssin filosofiastaan, mutta mieleni jäi käsittelemään 70-80-lukujen lapsuuden ja nuoruuden kuvausta ja äitisuhdetta. Koen myös, että kirjalla on paljon annettavaa niillekin lukijoille, joita tanssitaide ei erityisesti kiinnosta. Varsinkin äidin ja tyttären suhteen korjaamisesta aikuisiässä kirjalla on rehellisen suorasukaista annettavaa.