Teos: Oksana Vasjakina: Haava (Otava, 2023)
Äänikirjan lukija: Alina Tomnikov
Jossain kaukana Siperiassa on paikkakunta nimeltä Ust-Ilimsk, joka pääsee nyt maailman tietoisuuteen venäläisen Oksana Vasjakinan (s.1989) ikuistamana. Kyseessä on jo paljon runoutta julkaisseen kirjailijan esikoisromaani, joka kertoo äidin kuolemasta ja lesboudesta maassa, jossa sateenkaari-ihmisten asema on tukala.
Kirjan kertoja on kolmekymppinen moskovalainen sekatyöläinen, ja hänen äitinsä on viisikymppinen pitkäaikaissairas. Tytär on ollut yksinhuoltajaäitinsä ainoa lapsi, ja kaksikko on elänyt varhaisia vaiheitaan Siperiassa. Myöhemmin äiti on lähtenyt asumaan miehen perässä jonnekin Volgogradin alueelle, jossa hän kuoli tuskalliseen, pitkään kestäneeseen rintasyöpään. Tyttärellä on haasteena kuljettaa äidin tuhkat takaisin Siperian kotikylään. Tämän hän haluaa tehdä siksi, että näin hän voi samalla tavata sukuaan ja äitinsä ystäviä.
Tuhkien kuljetuksessa on kuitenkin omat haasteensa. Ensinnäkin hän joutuu odottamaan, kunnes maa sulaa niin, että tutkien hautaus on taas mahdollista. Toiseksi lentoyhtiöillä on säädöksiä vainajien suhteen, joita kertoja ei täysin ymmärrä. Jopa matkakassin valinta tuottaa päänvaivaa. Hieno kassi löytyy Benettonin myymälästä, ja siihen kertoja panostaa melkein enemmän kuin lentoon. Suuri päänvaiva on kuitenkin henkinen: äidin viimeiset elämänvaiheet alkavat ahdistaa tytärtä kunnolla, ja hän melkein hautautuu muistojensa alle.
Nykypäivää kirjassa eletään vaimon kanssa rähjäisessä vanhassa talossa Prospekt Miran (yhden Moskovan valtaväylän) varrella. Samalla alueella asuu paljon vaihtoehtoväkeä, mutta samanhenkinen naapuruus ei paljoa lämmitä silloin, kun katto vuotaa ja kämppä murenee käsiin. Äidin kuoltua tytär perii kaksi perinteistä hrutshevilaista kerrostalokämppää, mutta muuttaminen pois Moskovasta ei tunnu mahdolliselta.
Kuuntelin tämän ja nigerialaisen Akwaeke Emezin autofiktiivisen teoksen putkeen, ja löysin niiden väliltä valtavasti yhteneväisyyksiä. Tämän kirjan kertoja ei koe sukupuolidysforiaa, mutta on yhtä lailla ahdistunut oman maansa tavoista essentialisoida naiseuden olemusta. Molemmissa kirjoissa äitihahmo on keskeinen, mutta tunteellisesti kylmä. Tässä teoksessa nuori nainen on kasvanut vielä vaikeammissa oloissa kuin Emezin teoksessa, jossa perhe elää jollain tasolla keskiluokkaista elämää.
Vaikka teoksen keskeiset tunnelmat ovat kolkot, välillä päästään venäläisen kulttuurin valoisalle puolelle, kuten kohdissa, joissa naiset vaihtelevat pistokkaita. Äidin asunnon ihmepensas on selviytynyt muutosta, ja sen tarina on koskettava. Ylipäänsä pistokkaiden vaihdossa olennaista on, ettei kasveja oteta paikoista, joissa kärsimys tai kuolema ovat lähellä.
Kirjan isähahmot ja muut miehet ovat enimmäkseen hurjia. Kertojan biologinen isä on pikkurikollinen, joka katoaa vuosikausiksi, ja kuolee lopulta AIDS:iin. Tämän jälkeen äidin elämään tulee kammottava Jarmolaieff, väkivaltainen paskiainen, joka melkein pilaa kaikkien elämän. Lopulta hän löytää nuoruuden heilansa Andrein, joka on kiltimpi tapaus, mutta valitettavasti omalla tahollaan naimisissa. Kertojaa ahdistaa kovasti se, kuinka riippuvainen äiti oli läpi elämänsä miehistä, mutta samaan aikaan myös lesbokulttuurissa ilmenee vastaavia epäterveitä piirteitä.
Nyt kävi niin, että tuo Emezin teos jäi aika lailla kummittelemaan tätä kirjaa lukiessa, enkä enää muista, kummasta kirjasta ammensin minkin havainnon naisten kehoista. Molemmissa kirjoissa tutkitaan paljon varsinkin rintoja. Tässä moni kertojan lähipiirin nainen on menettänyt rintansa syövän vuoksi, ja moni kokee olevansa puolinainen tämän vuoksi. Vasjakinan teksti on äärimmäisen ruumiillista, ja sen taustalla selvästi kuuluvat 1980-luvun ranskalaisen feministisen teorian vaikutteet.
Tuntuu hienolta se, että uusi sukupolvi lukee taas Cixous’ta ja tekee hänen filosofiastaan uusia tulkintoja. Ehkä tämän ulottuvuuden vuoksi tämä romaani oli minulle helppolukuinen, vaikka rakenteeltaan ja tyyliltään se on melko raskas. Itseäni rasitti se, että romaanissa äiti ehti kuolla ainakin parikymmentä kertaa. Toisaalta juuri kirjan toisteisuus kuvaa hyvin masennukseen taipuvaisen nuoren ihmisen ajatuksen juoksua.
Jouduin valitettavasti jättämään teoksen syöpäpohdinnat vähiin, ja keskittymään enemmän kulttuurin kuvaukseen, sen verran paljon kirjan fyysinen ahdistus tarttui minuun. Ja tässähän ei edes kuvata äärimmäisiä köyhyyttä tai heitteillejättöä – romaanin äiti kyllä saa hoitoa syöpäänsä, ja pääsee lopulta kuolemaan saattohoitokotiin.
Luin tätä kirjaa myös Google Mapsin kautta, ja tajusin taas, kuinka huonosti tunnen Venäjän maantiedettä. Aluksi kuvattu Ust-Ilimsk tuntui pelkästään persläveltä, mutta lopulta paikkakunta avasi myös valoisampia puoliaan. Ja löytyihän sieltä baari nimeltä Suu Auki, joka herätti jo perverssiä matkakuumetta. Tsekkasin myös paikkakunnan hotellitarjonnan. Sen perusteella en lähtisi, mutta tämän romaanin siivittämänä kyllä.
Suosittelen kirjaa kaikille niille, joita naapurimaamme nykymeno ahdistaa. Vaikka tämänkään teoksen maailma ei ole helppo, se tarjoaa ainakin ikkunan sellaisten ihmisten maailmaan, jotka suurella todennäköisyydellä vastustavat Putinia. Teos antoi sillä tavalla positiivisen kuvan maan LGTB-tilanteesta, että lukija jäi toivomaan kaikille näille ihmisille parasta.
En ole vielä ottanut selvää, millaista vastaanottoa romaani on saanut Venäjällä, vai kuuluuko se kiellettyjen kirjojen osastolle. Ymmärtääkseni sateenkaariaiheiset teokset on poistettu maan kirjastoista, mutta niitä voidaan edelleen myydä kirjakaupoissa.
(Lisäys edelliseen: Moscow Times kertoo viime joulukuussa, että maan kirjakaupoissa ei ole osattu reagoida uuteen lakiin yksiselitteisesti. Monissa kaupoissa sateenkaarikirjoja myydään +18-tarralla ja muoviin käärittynä. Toisista ne on poistettu, mutta mitään yhteistä ymmärrystä ei ole siitä, millainen seksuaalisuuden kuvaus on lain vastaista.)
Anun ihmeelliset matkat 