Transsukupuolisuus on tavallista

Marja Björk taitaa olla yksi blogini eniten arvioituja kirjailijoita; olen nyt lukenut häneltä kaikki muut julkaistut teokset paitsi Puuman (LIKE, 2010). Viimeksi olen lukenut häneltä teoksen Poika (LIKE, 2013), jota lähestyin tiedonjanoisena – olen viime aikoina halunnut tietää, kuinka sukupuolen korjausprosessista puhutaan ja kuinka sitä representoidaan. Suomessa asiasta on loppujen lopuksi saatavilla kovin vähän tietoa, joten kaikki, myös fiktionaalinen, väliintulo on tervetullutta. Euroopan maidenkin välillä on eroavia käytäntöjä, puhetapoja ja lakeja aiheesta. Suomessa odotetaan transsukupuolisuuteen liittyvän lainsäädännön muutosta lähivuosina, avioliitto-oikeuden lisäksi esimerkiksi liittyen pakkosterilointiin ja perheen perustamisoikeuteen. Huomaan ainakin lähipiiristäni, että harvalla on kykyä lähestyä transsukupuolisuuden kysymyksiä mitenkään rakentavalla tavalla. Itsekin onnun.

Romaanin Marion/Makke on vahva, uskottava ja tilanteensa huomioon ottaen selväjärkinen nuori ihminen. Romaanissa seurataan hänen kasvuaan päiväkoti-ikäisestä parikymppiseksi. Hänen muuttumisensa tytöstä pojaksi on kipeä ja raastava prosessi, mutta lopulta Maken perhetaustaan liittyvät taakat painavat henkisen selviytymisen vaa’assa enemmän kuin transsukupuolisuus. Maken äiti patoaa sisällään perhesalaisuutta, joka varjostaa koko perheen hyvinvointia, lisäksi hän käyttäytyy välillä silmittömän aggressiivisesti sekä suhteessa lapsiinsa ja uuteen mieheensä. Äiti suostuu Maken tukihenkilöksi korjausprosessin aikana, mutta aina ei tiedä, kumpi vaatii enemmän huomiota, äiti vaiko poika. Perheen 1900-luvun lamakertomus ja yksinhuoltajuuden traumat ovat syviä. Kiinnostavalla tavalla Björk tiivistää tässä 1990-luvun lasten ja nuorten yhteiset köyhyyden kokemukset – teosta voi lukea myös sukupolviromaanina. Mukana on myös aimo annos luokka-analyysia: vaikka Maken äiti on valkokaulustyöläinen elättäen perhettään isännöitsijänä, hän pystyy velkavankeudessaan vain minimielatukseen, eli perhe elää köyhyysrajalla.

Maken lapsuuteen liittyy tietoisen ja tiedostamattoman muistamattomuuden aukkoja. Esimerkiksi hän saa vasta aikuisuuden kynnyksellä tietää, miksi hänellä ja veljellään on juutalaiset nimet. Marion ja Aaron on annettu siksi, että lasten isä oli aikanaan Israelissa rauhanturvaajana. Isän poissaolo ja äidin kokema syvä aggressio kuollutta eksäänsä kohtaan ovat taustana perheen dysfunktionaalisuudelle. Onneksi kuitenkaan Björk ei pyri selittämään Maken seksuaalisuutta millään psykologisella teorialla. Makke olisi ollut sama Makke, vaikka olisi syntynyt toisenlaiseen perheeseen.

Teos sijoittuu Lappiin, Vantaalle ja Helsingin Kallioon; Maken lappilainen varhaislapsuus tosin on ohut narratiivi. Perheen muutto Vantaan Tikkurilasta suvaitsevaisuuden kehtoon Kallioon tuntuu nuoresta Makesta riemuvoitolta, ja sen vuoksi hän suostuu hyväksymään äidin uuden miehen, sillä mies on kortti, jolla noustaan köyhyydestä. Identiteetin etsiminenkään ei ole halpaa, sillä Makke löytää itselleen sopivia vaatteita vain kalleimmista skeittiputiikeista. Yksi herkullisimmista kohtauksista on se, jossa äiti on löytänyt netistä tietoa bindereista ja he tilaavat näitä rintoja latistavia tuotteita netistä yhdessä.

Toinen hieno hetki liittyi ”totuuden hetkeen”, kun ammattikoulussa paljastuu, että Makke onkin biologisesti tyttö. Jos hän on poikana onnistunut pääsemään porukoihin, hän pelkää joutuvan totaaliseen paitsioon linjan ainoana tyttönä. Pian pojat kuitenkin pyytävät Maken takaisin miesten pukuhuoneeseen, sillä olihan hän siellä ollut aiemminkin. Sekin teoksessa on ansiokasta, että Makke on ns. tavallinen nuori, joka haaveilee duunariammatista ja perinteisestä parisuhteesta. Hänen hahmoonsa on sellaisenkin helppo samastua, joka ei ole viettänyt elämäänsä ”vihervasemmistolaisessa kuplassa”. Siitäkin huolimatta, että tässä liikutaan Kalliossa, Maken käsitykset maailmasta eivät ole erityisen poliittisesti tiedostavia.

Björk käyttää romaanissa hyväkseen omia kokemuksiaan transmiehen äitinä, ja vaikka aiemmissakin teoksissa on omaelämäkerrallisia säikeitä (ainakin suhteessa Lieksaan), Poika tuntuu hänen teoksistaan intiimeimmin omakohtaiselta. Teos on varmasti vaatinut neuvotteluja oman pojan kanssa siitä, millaisen näkökulman teokseen on ylipäänsä voinut luoda. Fiktionaalinen Makke elää fiktiomaailmassaan, mutta keskivertokirjailija ei olisi huolellisella pohjatyölläkään voinut saada teoksen tunneilmapiiriä näin tarkaksi vain kuvittelemalla, millaista on olla transsukupuolisen nuoren vanhempi. Millaisista asioista transnuori on herkimmällä ja mistä asioista saa aikaan pahimmat riidat – näihin Björk onnistuu vastaamaan suvereenisti. Kokemustiedolla on merkitystä.

Poika on informatiivinen, kiihkoton, mutta samalla tunteisiin vetoava kasvukertomus, joka sopii kielensä vuoksi myös erinomaisesti nuortenkirjaksi, vaikka se löytyykin kirjastosta aikuisten hyllystä. Vuonna 2014 teos voitti Nuori Aleksis-palkinnon ja oli ennen sitä Finlandia Junior-ehdokkaana. Suurempikin huomio teokselle olisi tarpeen, sillä uskoisin sen toimivan matalan kynnyksen tietolähteenä sekä transsukupuolisille nuorille että heidän lähipiirilleen. Ylipäänsä teos puhuttelee moninaisia yleisöjä ja siihen kannattaa tarttua, vaikka transsukupuolisuus ei omaa elämää läheltä koskettaisikaan.

Valita hame ja kuolla?

Marja Björk kuuluu vakiolukemistooni – tänään työn alla on jo neljäs äskettäin breikanneen tuoreen kirjailijan teos, Mustalaisäidin kehtolaulu (Like, 2014). Jo lähtökohdiltaan minulla oli ennakkoluuloja teoksen suhteen, sillä en pitänyt todennäköisenä, että kukaan kaajo voisi kirjoittaa uskottavaa kertomusta romanikulttuurista. Björkin muu tuotanto on ollut kauttaaltaan yhteiskunnan normeja kyseenalaistavaa ja provosoivaa – samaa odotin tältä romaanilta, tosin hieman pitkin hampain.

Minussa kai asuu pieni kulttuuriromantikko tai essentialisti: uskon edelleen, että kulttuurivähemmistöjen asemasta kirjoittavat parhaiten ja uskottavimmin niihin kuuluvat henkilöt. Fiktion suhteen tilanne on kaksipiippuinen: uskon Virginia Woolfin tapaan, ettei kaunokirjallisuudella ole kansallisuutta (tai etnisyyttä), mutta samalla olisin varovainen ja huolellinen astuessani kirjoittajana varsinkin realistisen representaation vähemmistöhenkilöhahmojen ihon alle. Tämä teos on melkein inhorealistinen ja kuvaa romanien kokemaa diskriminaatiota ja syrjään jäämistä noin viidenkymmenen vuoden aika-akselilla. Suoraan sanottuna olisin nauttinut teoksesta enemmän, jos siinä olisi ollut enemmän puhdasta fiktiota, jotain tarunomaisuutta tai maagista realismia. Olisin halunnut kirjaan enemmän romanikulttuurin vahvuutta ja viisautta. Kyse on enemmän tyylilajin valinnasta kuin oikeudesta representoida ”toista”.

Teoksessa seurataan kolmen sukupolven romaninaisten kohtaloita – Sikrin, Maritan, Assin ja Teresan. Sikri ja hänen miehensä Väinö onnistuvat hankkimaan oman talon pieneltä paikkakunnalta ja osoittavat jonkun asteen integraatiota valtavirtayhteiskuntaan. Väinön lempisana on ”etistys” ja hän on kova neuvomaan lapsiaan yhteiskunnallisista oikeuksista ja velvollisuuksista. Liian monta lasta synnyttänyt Sikri kuitenkin pelkää viranomaisia ja monesti hänelle ehdotetaan sterilisaatiota ratkaisuksi köyhyyteen. Marita, Sikrin tytär, saa aviottoman lapsen ja jää asumaan vanhempiensa luo. Perheen tilanteessa rikotaan monia perinteisiä häveliäisyyssääntöjä. Assi-tytär tulee isovanhempien kasvattamaksi siinä vaiheessa, kun Marita löytää uuden miehen. Assi on tatuoitu kapinallinen, kun taas Maritan nuorempi tytär Teresa valitsee raskaimman hameen ja miehensä suvun konservatiivisen komennon.

Marita on kiinnostunut sukututkimuksesta ja sukunsa tarinoiden muistiin panemisesta, mutta kokee sukututkimuskurssin aikana tulleensa huijatuksi ja haluaa rahat takaisin, sillä ei hänen sukuaan voi tutkia perinteisin metodein. Hän haluaisi antaa kirjoitustehtävän tyttärelleen Assille, mutta pelkää samalla Assin kirjoittavan jotain sopimatonta ja provosoivaa. Romanikulttuurin sisällä on paljon rajoituksia siinä, mitä suvusta saa kertoa. Jos vanhemmuuteenkaan ei mielellään viitata isyytenä tai äitiytenä, se tekee suvusta puhumisen vaikeaksi. Sukututkimuksen ja muistin näkökulmasta romaanissa oli oivaltavia ”pointteja”, jotka informoivat meitä kaikkia romanisuvuista kiinnostuneita.

 

Hameista kirjassa keskustellaan paljon, ja keskustelusta tulee mieleen jo parikymmentä vuotta länsimaissa käyty debatti musliminaisten hunnuista. Romaanin naisilla on hyvin erilaisia näkemyksiä siitä, millainen hame on hyväksyttävä ja missä iässä se kuuluisi pukea. Maritan mukaan hame on omanlaisensa kuolemantuomio: se symboloi naiseuden ja kotiäitiyden taakkaa, alistumista sääntöihin, jotka pitävät naisia paikoillaan valtavirtayhteiskunnan ulkopuolella. Marita kuuluu siihen ikäluokkaan, joka 80-luvulla kutsuttiin romanien erityiskoulutukseen. Kurssituksen kuvaus on mielenkiintoista, sillä Björk osoittaa siinä romaniväestön sisäisen heterogeenisyyden esimerkiksi koulutustason ja lukutaitoisuuden saralla. Naisten ompelukurssi ei johda kenenkään työllistymiseen, sillä naisilla ei ole varaa maksaa toisilleen hameen ompelupalveluista. Myöhemmällä miesten ja naisten yhteisellä kurssilla syntyy lähinnä sivusuhteita.

En osaa muodostaa vahvaa mielipidettä teoksesta, sillä koin sen samalla uskottavaksi ja sosiaalipornahtavaksi. Koen, että ainoa pätevä teoksen kommentaattori olisi romanilukija, enkä ole vielä törmännyt romanien omiin arvioihin kirjasta. Tuntuu, että Björk on tutustunut romanikulttuuriin sisältäpäin pitkän ajan ja tuntenut henkilöitä, jotka suhtautuvat omaan kulttuuriinsa hyvin kriittisesti. Sikrin ja Väinön henkilöhahmoihin ihastuin, mutta nuorempien polvien elämän kuvaus tuntui paikoitellen masentavalta ja fatalistiselta. Työttömyyden, köyhyyden, perheväkivallan, huumeiden ja koulutusvajeen kanssa kamppailevien äitien ja tyttärien elämässä ei näytä olevan paljoakaan toivoa. Lupaavasti alkanut kirja lässähtää loppua kohti ja jättää lukijan surulliseksi. Välillä myös tuntui, että luin enemmän sosiologian oppikirjaa kuin kaunokirjallisuutta.

 

Angstiromaanien aatelia

Marja Björkin Posliini (2008) on lukukokemuksen jatkoa äskettäin arvioimalleni Prolelle (2012); uteliaisuus lieksalaisesta kirjailijasta johti teemaan, josta en yleensä mielelläni lue. Pedofilian kuvaukset ovat useimmille herkille ihmisille liikaa. Itse pääsin urakassa suunnilleen puoleenväliin, meinasin jättää teoksen kokonaan kesken, mutta muutaman päivän tauon jälkeen päätin urheilla sen loppuun. En tiedä, kannattiko. Päällimmäinen tunne, joka kirjasta jäi oli puhdas ahdistus, kaikki huumori jäi teeman raskauden vuoksi alakynteen. Tai kun huumoria oli, se oli äärimmäisen mustaa.

Teoksen päähenkilö Jaana on hellyydenkipeä, huomiotta kasvanut lapsi, jolle mikä tahansa aikuisen antama huomio on taivaan mannaa. Kun helsinkiläinen, suomenruotsalainen Kurre-setä päräyttää urheiluautollaan Lieksan kylille, kaikki luulevat, että Anita-täti on saanut elämänsä kertapläjäyksellä kuntoon. Kurre kuuluu siihen pedofiilien tyyppiin, jolle läheisyys aikuisen naisen kanssa ei ole mahdollista. Pariskunta puhuttelee toisiaan ”mammana” ja ”pappana” ja heidän ainoa kommunikaatiokanavansa on känni.

Jaanan ja Kurren intiimiä hetkiä kuvataan raa’an armottomasti. Esipuberteettinen tyttö suorastaan rakastuu ahdistelijaansa, ”pariskunnan” kirjeenvaihto on kaikista hurjinta luettavaa. Tyttö pakenee kirjastoon kirjoittamaan uskaliaita tunnustuksia tädin miehelle, joka säilyttää kaikkia kirjeitä uskollisena peltipurkissa melkein kuolemaansa saakka. Kuoleman kynnyksellä Kurre palauttaa kirjeet lähettäjälleen. Keski-ikäinen päähenkilö vie viettelijänsä viimeistä kertaa joulukirkkoon Uspenskin katedraaliin.

Romaanin perhekuvio on hyvin samanlainen kuin uusimmassa Prolessa. Aviopari eroaa vaimon uskottomuuden vuoksi, tyttö jää huomiotta äidin uuden elämän sotkujen takia, isä muuttaa poikineen Ruotsiin. Tyttö lähetetään Helsinkiin rikkaiden sukulaisten luo siinä toivossa, että siellä hän voisi paremmin keskittyä tulevaisuuteensa. Äidin avuttomuus on legendaarista luokkaa, hän luottaa täysin rinnoin alkoholistisiskoonsa, jolla kuitenkin on hyvä asunto Marjaniemessä ja miehen edustustili käytettävissään.

En ole koskaan saanut Nabokovin Lolitaakaan loppuun, vaikka se kuuluu maailmankirjallisuuden klassikkohelmiin.  Ehkä jos romaanissa olisi ollut hieman enemmän tavaraa päähenkilön selviytymismekanismeista kaiken tapahtuneen jälkeen, siitä olisi selvinnyt ulos ehjempänä. Teos antaa ymmärtää, ettei selvitymistä oikeastaan ole olemassa, on vain mahdollisuus kokonaan unohtaa, nukahtaa muistamatta minne viimeksi jäi.

 

Häpeän anatomia

Tämä viikko meni taas Lieksan tiimoilla (reissua valmistellessa ja siellä käydessä) ja palkkioksi onnistuneesta keikasta hankin Pielisentien Suomalaisesta kirjakaupasta itselleni matkalukemista, Marja Björkin uusimman romaanin Prole (Like 2012).Teos oli kaupassa myytävänä paraatipaikalla ja painoksissa oli kirjailijan nimmari. Ilmeisesti hän oli käynyt äskettäin kotiseudullaan markkinoimassa teostaan.

Björk on helsinkiläinen, lieksalaissyntyinen viisikymppinen juristi ja kirjailija, joka on tunnettu rankemmista ihmissuhdekuvauksista. Prole on jo hänen kolmas romaaninsa ja on julkistamisen jälkeen saanut nopeasti positiivista huomiota mm. kirjanystävien blogeissa. Jo kirjan nimi on provosoiva, luulen, että moni tarttuu siihen uteliaisuuttaan odottaen paljastusta työväenluokkaisuuden olemuksesta. Minä tartuin siihen lähinnä siksi, että se kertoo Lieksasta.

Romaani alkaa minulle tutulta kylältä, Kylänlahdelta, jossa päähenkilön perhe on pitämässä osuuskauppaa. Isä juopottelee konttorissa päivät pitkät ja äiti tekee kaikki työt myymälän puolella. Kun äitiä nuorempi Pankakosken tehtaan työläinen, peräkammarin poika Raimo alkaa vikitellä häntä sinisillä enkeleillä, hän jättää miehensä ja poikansa oman onnensa nojaan ja ottaa mukaan vain esikoistyttönsä, romaanin nimettömän kertojan. Kertojan nimettömyys on kiinnostava etäännyttämiskeino. Vauvoja tehtailevalla äitivampilla ei ole aikaa kutsua lapsiaan etunimillä.

Prole on kertomus työläisnaisista, jotka yhtäältä manipuloivat ketkuja lukihäiriöisiä juoppomiehiään, toisaalta seisovat heidän takanaan, vaikka mies iskisi hampaat poikki. Naisten ainoa keidas on tanssiravintola, jonne karataan silloin, kun miehet ovat iltavuorossa tai juoppoputkessa jossain peräkylillä. Yksi lähtee myymään sinne itseään viidelläkympillä, toinen odottaa komeaa konekirjoituskurssin kaupustelijaa, joka tulee hakemaan kauniin rouvan ulos syömään sellaisella autolla, johon duunarimiehellä ei ole varaa. Ironista kyllä, romaanin Kaatrahovi on edelleen pystyssä. Surulliset, väsyneet puolalaiset tanssiorkesterit käyvät siellä edelleen keikalla perjantai-iltaisin.

Kertojatyttö on syystäkin pihalla: hän ei pysty samastumaan isänsä suvun maalaisliittolaisiin arvoihin eikä äidin uuden miehen vasemmistolaisiin. Romaanin herkullisin tapahtumapaikka on tehtaan työläisten pesutupa, jossa kaikki perheen naiset raatavat vuorollaan. Pesutuvalla eletään vahvemmin kuin asunnoissa, se on todellinen yhteisöllisen draaman näyttämö, jossa juorutaan, riidellään ja naidaan. Vaikka kaikki muu elämässä repsottaisi, pesutuvan ja saunojen puhtaus on koko talonmiessuvun kunnia-asia.

Björk on 70-luvun muodin ja sisustuksen (vai sanoisiko anti-sisustuksen) kuvaamisen mestari. Romaanin juoni on niin rankka, että vain nämä tyylilliset yksityiskohdat tuovat lukijalle jotain helpotusta. Kasvavalla tytöllä on omat tukijansa, kun tytön äiti on kykenemätön opettamaan tälle naiseuden saloja. Uuden isäpuolen äiti Manti pyytää tyttöä valitsemaan mieluisensa vaatteet Anttilan kuvastosta ja muotilehdistä ja ompelee tälle nämä omista kankaistaan iltapuhteinaan. Naapurin maksullinen nainen kampaaja-Betty tekee tälle pehmennyksen puoleen hintaan ja vie jo viisitoistavuotiaana kapakkaan juomaan sinisiä enkeleitä.

Toinen kiinnostava elementti kirjassa ei minusta ole työväenluokka sinänsä (sen ”mauttomuudella” jopa mässäillään ja valittu näkökulma paljastaa kirjailijan oman nykyisen porvarillisuuden), vaan luokkasuhteet. Päiväkodissa vain tehtaanjohtajien kakaroiden tukka kammataan. Koulussa vain porvariston kakarat pääsevät lukemaan pitkää englantia. ”Miljoonaniemen” tennistä pelaavat tytöt pitävät hyvää huolta siitä, että vääränlaiset tytöt pysyvät omassa karsinassaan. Björkin näkökulmasta Lieksa osoittautuu julmana kasvualustana. Työläisten toisilleen osoittama solidaarisuus on haurasta. Verrattuna esimerkiksi äskettäin lukemaani Nousiaisen Metsäjättiin, tämä romaani ei anna syytä uskoa parempaan tulevaisuuteen Pankakosken kaltaisilla paikkakunnilla. Björk jättää kyläläiset mätänemään omaan paskaansa. 2010-luvulla se onkin näivettynyt peräkylä, josta kohta tarjotaan ilmaisia asuntoja kaikille tarvitsijoille.

Kirjan perhe on enemmän kuin dysfunktionaalinen, se keikkuu epärealististen haavekuvien ja itsetuhon välillä. Viina, väkivalta, irtosuhteet ja tunnekylmyys ovat jokapäiväisiä vieraita. Isä, veljet ja puolet isän suvusta muuttavat Ruotsiin, äiti jää Pankakoskelle saamaan turpiin. Kenellekään ei käy hyvin, mutta aikuisina osa pyrkii sovintoon. Kertoja häpeää vielä keski-ikäisenäkin sukunsa työväenluokkaisia tapoja. Sisarukset tapaavat lähinnä hautajaisissa, joissa kertoja häpeää heidän tupakanpolttoaan ja kykenemättömyyttä surra isävainajaa arvokkaasti.

Kirjasta tulee mieleen kaksi muuta rankkaa kasvukuvausta, Kreetta Onkelin Ilonen talo ja Susanna Alakosken Sikalat. Ainoa ero on, että tässä romaanissa lasten vanhemmat onnistuvat edelleen pitämään lapsensa (vain kampaaja-Bettyn tyttö on lastenkodissa äidin harjoittaman toisen ammatin vuoksi). Vaikka isät ja äidit ovat tässä moraaliltaan häilyväisiä, heillä on lähellä mummoja ja naapureita, jotka pystyvät tulemaan väliin äärimmäisessä hädässä (ehkä tämä on teoksen ainoa solidaarisuuden muoto). Olen lukenut liikaa näitä juoppouden ja väkivallan kuvauksia pystyäkseni heittäytymään täysillä tuohon kurjuuteen. Sen sijaan pidin kirjassa ajankuvan tarkkuudesta, Pankakosken kylän kuvauksesta sen teollisen nousukauden aikana ja muutaman sivuhenkilön inhimillisyydestä.

Lieksalaisille rasisteille suosittelisin tämän kirjan lukemista muistutuksena ajoista, jolloin kaupungin vuokratalot olivat kokonaan suomalaisten asuttamia. Uskoisin, että taloilla on nykyään rauhallisempaa kuin 70-luvulla.