Hanna Tuurin kirjoihin jäin koukkuun heti. Romaanin jälkeen tempaisin hänen uusimman teoksensa Tuulen maa (Otava 2012), joka on omaelämäkerrallinen puutarha/matkakirja keski-ikäisen pariskunnan seikkailuista Länsi-Irlannin Mayossa ja vähän muuallakin.
Mayon maakunnasta opimme olennaisia asioita, esimerkiksi sen, että majoneesikastikkeen nimi tulee sattumuksesta sen rannikolla: Napoleon Bonaparten laiva oli jäänyt jumiin sinne eikä keittiössä ollut enää muita tarvikkeita kuin kananmunia, kermaa ja öljyä – näitä vispaamalla laivakokki sai aikaan mayolaisen kastikkeen. Mayo on yksi Irlannin suurimpia muuttotappioalueita, jonka turismi pohjautuu enimmäkseen amerikkalaisten sukututkijoiden sponsoroinnille. Tuuri on päätynyt Mayoon irlantilaisen miehensä kanssa puutarhuriksi ja puutarhakoulun opettajaksi. Egoolin kylä on varsinainen takahikiä, jonka ainoasta marketista ei todellakaan saa luomulihaa. Egoolissa asuu lähinnä yksinäisiä vanhuksia ja muutamia hulluja ulkomaalaisia, jotka ovat pudottautuneet urakehityksen oravanpyörästä.
Teoksessa on tunnelmaa ja jännittäviä käänteitä – Tuuri osaa rakentaa suurta draamaa ankeahkoista ja arkisista aineksista. Suurin draama syntyy hevosten karkaamisesta, toiseksi suurin nummien paloista. Kylän sisäiset suhteet kehittyvät tarinan aikana uusiin ulottuvuuksiin, kun eläinrääkkäystapausta ja epäiltyä tuhopolttoa käsitellään. Yhteisöllisyyttä koetaan vanhusten kuolinvuoteilla ja tiekokouksissa. Yhteisön elämän melkein sekoittaa kylään muuttanut amerikkalainen pariskunta, joka järjestää mahtipontisia juhlia, joissa lauletaan countrya pikkutunneille saakka. Kuvaus on paikoitellen arkista ja päivänpoliittista, mutta paikoitellen tekstistä hyppää esiin merkillisen runollisia lauseita kuten:
”Sumu makaa laakson päällä liikkumattomana valkeutena kuin laakeaan vatiin kaadettu piimä.” (72)
Tämä teki vaikutuksen, vaikka edelleen inhoan piimää.
Onneksi Tuuri kirjoittaa Irlannin poliittisesta elämästä ja talouskriisistä terävästi, muuten teos olisi ollut minulle liian imelä. Pidän kyllä tunnelmoinnista sumuissa ja myrskyissä, mutta hänen kuvaamassaan elämäntavassa on silti jotain liian pikkusievää (pitkät jaarittelut luomulihan ostosta ja soijalatten juomisesta kaupunkien kahviloissa olisi voinut puolittaa ja lisätä mukaan ison annoksen itseironiaa – nyt kuvaus on toivottoman keski-ikäistä ja -luokkaista). Minun Irlantini on tätä panoraamaa hävyttömämpi. Tuurin henkilöhahmojen roisin ilmaisu on Jaysus tai Sweet suffering Jesus; minun irlantilaisen avaininformanttini sydämellisin tervehdys ystävilleen on Fuck you wanker. Täytyy sanoa, että koin helpotusta siinä kappaleessa, jossa Hanna matkusti miehensä kanssa Dubliniin ihmisten ilmoille tapaamaan tyyppejä, joiden puheesta saa selvää. Itse en ole koskaan käynyt Mayon puutarhoissa, mutta olen käynyt Ballymunin pahamaineisen lähiön nuorisotalolla. Eikä siellä ollut yhtä leppoisaa kuin Hervannan vastaavassa paikassa.
Tuuri viljelee irlantilaista kansanluonnetta viljelevää sanontoja. Esimerkiksi suurpiirteisyys remonttihommissa kuitataan sanomalla ”ohi laukkaavan hevosen selästä ei huomaisi eroa”. Tuurin mukaan suomen kielessä ei ole vastaavia sanontoja, koska meillä asiat tehdään huolellisesti loppuun saakka. Hän on väärässä. Vertaus nauratti, sillä olen itse tottunut näkemään mitä luovempia suurpiirteisiä remonttiratkaisuja nimellä ”pielaveteläinen”. ”Tehdä pielaveteläiset” merkitsee protokollan ohittamista, kotikonstien käyttämistä, parhaimmillaan toimivaa luovuutta, pahimmillaan kävelevää katastrofia.
Kansoillamme on paljon yhteistä, myös murrerajat ja heimoajattelu kuulostavat tutuilta. Kaltaiselleni pinttyneelle Irlanti-fanille tämä teos ei opettanut paljoa uutta, mutta viihdytti ja vahvisti mentaalista sidettäni smaragdisaareen. Pidin enemmän Orapihlajapiiristä, jossa oli enemmän kerroksia ja substanssia kuin tässä. Tämä kirja soveltuu erityisesti puutarhafriikeille ja Irlantiin ensi kertaa matkustaville.
Anun ihmeelliset matkat 