Syvää ekologiaa Dolomiiteillä

IMG_1714Välillä on terveellistä lukea elämäntyyleistä ja harrastuksista, joihin itse ei kykene. Kuten vuoristokiipeilystä, meditaatiosta ja luomuviljelystä. Ja valloittamattomista vuorenhuipuista.

Italialainen Paolo Cognetti kertoo romaanissaan Kahdeksan vuorta (Bazar, 2017, suom. Lotta Toivanen) milanolaisesta perheestä, jonka kaikki lomat kuluvat Dolomiiteillä, Italian Alpeilla, vuoristokylässä nimeltä Grana. Perheen pojan Pietron ollessa 11-vuotias kylästä tulee heidän pysyvä tukikohtansa, ja he oppivat tuntemaan kylän neljäätoista asukasta. Pietro ystävystyy ikätoverinsa, paikallisen paimenpojan Brunon kanssa, jonka umpimielinen suku on aina asunut kylässä.

Pietro viettää kylässä nuoruutensa kesät, mutta katoaa maailmalle tekemään dokumenttielokuvia vajaaksi viideksitoista vuodeksi. Isänsä kuoltua hän päättää palata tämän lempimaisemiin, jonne tällä oli suunnitteilla oman talon rakennus. Hän kohtaa Brunon uudelleen, ja kaksikko jatkaa taloprojektia vuoren rinteessä, jonne ei pääse autolla. Bruno leiriytyy kesäksi rinteeseen ja Pietro raahaa laakson kylästä rakennustarvikkeita muulin selässä rakennusmestarin apumiehenä. Talon valmistuttua Pietro päättää omistaa sen yhdessä vähäpuheisen lapsuudenystävänsä kanssa.

Bruno on Villimies ja ”viimeinen vuoristolainen”, joka ei suuremmin kaipaa maailmalle. Hän on välivuodet elättänyt itseään rakennusmiehenä ja muurarina, mutta kaipaa paimentolaisen elämäntapaa, joka juoksee hänen verenperinnössään. Juustojen valmistaminen on ainoa elinkeino, joka saattaisi elättää häntä ja tuoretta perhettään. Brunolle elämäntapa ei ole hipsterin märkä uni, eikä hänen sanastoonsa kuulu termi ”luomu”. Oikeastaan hän ei tunne muuta tapaa elää, vaikka on käynyt kerran kaljalla Milanossa ja toisen kerran nukkumassa yön autossaan Genovassa meren rannalla.

Kertomus miesten ystävyydestä kietoutuu yhteen Pietron suvun tarinan kanssa. Pienen perheen intohimoinen omistautuminen kiipeilyharrastukselle on kiinnostavaa, kasvavasta nuoresta myös rasittavaa. Päähenkilö on tarinassa samana vuonna syntynyt kuin itse olen, enkä tuntenut Suomessa lähipiiristäni ketään, joka olisi viettänyt kesiään vastaavassa askeesissa kuin henkilöt tässä teoksessa. Varmasti teoksessa kuvattu reipas ulkoilmamyrkytys on myös keskivertoitalialaisesta lukijasta eksoottista.

Teos on saanut kirjallisuuspalkintoja Italiassa ja käännösoikeudet on myyty 30 maahan. Varmasti teos ihastuttaa myös meitä urbaanien mukavuuksien ystäviä, tai ehkä juuri meitä. Minusta tässä oli jotain upeaa ajattomuutta, ja tavallaan Granan kylä myös leijui jossain omassa tyhjiössään, paikattomuudessa. En sanoisi, että paikka vaikutti kulttuurittomalta, mutta sen syrjäisyys sai sen tuntumaan paikalta, joka olisi helposti siirrettävissä toiselle mantereelle.

Teoksen nimi viittaa Nepalin buddhalaisten munkkien viisauteen mandaloista. Pietro pääsee tässä vertailemaan Dolomiittien kansan viisauksia Annapurnan rinteiden viisauksiin, mutta valitettavasti Nepal-osio jää ohueksi. Tarinan kannalta se luo tarvittavaa välimatkaa, mutta ei ole päähenkilölle järisyttävä kokemus. Arvostin kuitenkin sitä, ettei buddhalaisesta filosofiasta tai meditaatiosta luoda mitään coelhomaisia sitaatteja. Teksti sinänsä on hyvin meditatiivista, mutta sen viisaus avautuu tekemisen kautta.

Luin tätä enemmän matkakirjana kuin romaanina, mutta tämä on fiktiivinen teos kauttaaltaan. Cognetti ei ole Pietro, hän on päähenkilöitä jonkun vuoden nuorempi ja on saanut inspiraation teokseen ystävältään kuullusta tarinasta. Italialaisen elämänmenon kuvauksena teos yllättää, sillä en ainakaan itse osannut kuvitella Pohjois-Italiaan tässä kuvattua niukkuutta. Myös tämän vuosikymmenen talouslaman seurauksia puidaan pienen ihmisen näkökulmasta rehellisesti ja monisyisesti.

Kirja on kaikessa arkisuudessaan mieleenpainuva ja onnistunut siksi, ettei siinä kuvattua ystävyyttä glorifioida ylisanoin. Siihen mahtuu surua ja menetystä, mutta tunteissa ei vellota liikaa. Vuorikiipeilystäkään ei rakenneta huikeaa sankarimytologiaa, vaan eri ihmisten fyysiset rajat tulevat vastaan realistisesti.

Oli myös kiinnostavaa kurkistaa muinaiseen historiaan, jolloin 3-4 kilometrissä on viljelty siksi, että vuorille pakeni kansaa, jotka eivät sopineet laaksojen ”sivistyksen” järjestelmään. Tiedän Italian laaksoista aika paljon, mutta Alppien historiasta kovin vähän. Tämä teos siis avasi ikkunan muinaisiin maisemiin ja outoon kieleen, jota harva enää tunnistaa tai osaa.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s