Kuoleman varjoissa kummaa

Teos: Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita (Aula & co, 2019)

Jyrki Vainonen on minulle tunnetumpi kääntäjänä kuin kirjailijana, mutta erityisen hyvin muistan häneltä Irlantiin sijoittuvan romaanin Swiftin ovella (2011), joka oli minulle, Irkku-friikille, valtava elämys. Kotikaupungissani Tampereella hänet tunnetaan myös Viita-Akatemian luovan kirjoittamisen opettajana, eli päättelen hänen pääelinkeinonsa tulevan käännös- ja opetustöistä.

Ehkä kuitenkin Vainoselle ominaisin ilmaisun muoto on novellitaide, ja hänen uusin kokoelmansa Yön ja päivän tarinoita on oiva esimerkki napakasta, klassisesta tarinankerronnasta. Kokoelma koostuu kahdestatoista novellista, joista jotkut liittyvät tarinoina löyhästi toisiinsa. Kuoleman varjo leijuu suurimman osan tarinoista yllä, ja moni päähenkilö odottaa joko omaa tai läheisen kuolemaa.

Silmiinpistävintä kokoelmassa on tarinoiden universaalius: niistä ei voi arvata, mihin maahan ne sijoittuvat, mutta oletettavasti kaikki tapahtuvat jossain läntisessä Euroopassa. Suomalaisuutta en tarinoista osannut lukea paljoakaan, ja myös henkilöiden nimeäminen noudattaa paneurooppalaista logiikkaa. Toimisivat siis mahtavasti käännöksinä, ja kokoelmassa on selkeä kansainvälisen läpimurron maku.

Lempinovelliksini tässä kokoelmassa nousi ehdottomasti ilkikurinen, ruoan poliittisuutta karnivalisoiva ”Päät”, jossa Leonardo-niminen lihakauppias kokee vaurastumista punaiseksi värjättyjen sianpäiden myyjänä. Päitä ei osteta ruoanlaittotarkoitukseen, vaan aikuiset ihmiset käyttävät niitä maskeina. Trendi-ilmiö leviää kulovalkean lailla ja aiheuttaa häiriötä, koska sikojen teurastettuja ruumiita lojuu kaikkialla kaupungin laitamilla. Possujen päistä lapsille on jopa pulaa, eikä Leonardo pysty palvelemaan kaikkia trendipellejä. Pian kaupungissa on sianpäiden myyntiin keskittyviä epäeettisiä alihankkijoita, jotka eivät toimi yhtä kunniallisesti kuin Leonardo.

En tiedä, miksi mieleeni tuli novellia lukiessani Veikko Huovinen, vaikka kuvittelin tarinan tapahtuvaksi italialaisessa pikkukaupungissa. Makaaberin läsnäolo oli sopivalla tavalla liioiteltua, ja minulle sianpääbuumista tuli ensisijaisesti mieleen eurooppalaisen identiteetin puolustus islamin invaasiota vastaan, vaikka tätä aspektia ei mainittukaan. Toisaalta kyseessä voi olla kyllästyminen vegaanien vaatimuksiin, vaikka toisaalta sianpääintoilijat jättivät eläinten ruhot syömättä.

Teoksen pisin novelli oli ”Löydökki”, joka jo melkein muistutti miniromaania, ja siihen olivat kytköksissä novellit ”Risteily” ja ”Tarha”. ”Löydökissä” piruillaan hirtehisesti sosiaalipalveluiden yksityistämiselle, ja kenen tahansa ihmisten hädällä rikastuva saisi lukea tämän pikku tulevaisuusdystopian, joka on hyytävällä tavalla aivan nurkallamme, jo ehkä huomenna. Siinä perustetaan vanhaan teurastamoon ”mierolaisten” avustuskeskus, jossa paperittomia ja muuten elämään eksyneitä elvytetään hypnoosin ja muiden ihmiskokeiden avulla. Yrityksen osakkeet ovat nousussa pörssissä, ja bisnes kukoistaa, mutta samalla sen perustajalla on omat hankkeensa rakennuksen salaisessa siivessä, jonne kellään muulla ei ole pääsyä.

Yritykset ovat Vainosen maailmassa paikkoja, jonne työntekijät eksyvät, ja joissa voi puuhastella pitkiäkin aikoja omiaan ilman, että ketään kiinnostaa. Steriileissä toimistohotelleissa huoneet katoavat, ja pienyrittäjyys voi olla sitäkin, että talojen homekartoittaja salaa jalostaa homeitiöitä uusiin kohteisiin siirrettäviksi, jotta alalla olisi jatkuvuutta.

Luin kirjan sen verran nopeasti, että uskoisin siitä olevan evästä myös toiselle lukukerralle. Tarinoita ei kannata ahnehtia, ja itse ainakin löysin niistä sellaista tarttumapintaa, että pohdiskelisin mielelläni niiden antia esimerkiksi lukupiirissä. Tarinat kattavat yhteiskunnan laajan skaalan, ja puhuttelevat varmasti niin nuorempia kuin varttuneempiakin lukijoita. ”Kumman” eli dystopia-skifielementtien olemassaoloa ei kannata vierastaa, vaikka tuohon genreen ei olisi vihkiytynyt, sillä tässä teoksessa kynnys sen ymmärtämiselle on matala.

Luen nykyään novelleja entistä vähemmän, ehkä siksi, että kärsin keskittymishäiriöistä, ja varsinkin bloggaamisen kannalta novellikokoelmat ovat haasteellisia. Yön ja päivän tarinoita oli oivallinen muistutus siitä, kuinka novellikokoelma parhaimmillaan on orgaaninen kudelma, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Näissä tarinoissa on paljon kuoleman pelkoa, surua, menetystä ja yksinäisyyttä, mutta naurun elementti poistaa tulevaisuuteen liittyvän epätoivon ja näköalattomuuden. Ihmiskunta ei ole Vainosen tarinoissa vielä kokonaan menettänyt toivoaan, vaikka innovatiivisia menetelmiä epätoivon markkinoille lanseerataan. On kirjailijan tehtävä nimetä nuo menetelmät, ja saada lukija pohtimaan vaihtoehtoja niille.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s