Teos kuin salakuljetettu timantti

Teos: Kim Thúy: Ru (Gummerus, 2019)

Suomennos: Marja Luoma

Joskus yllätän itseni ja onnistun lukemaan kokonaisen romaanin käyttämättä välillä sosiaalista mediaa. Näin minulle kävi lukiessani kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn teosta Ru. ”Ru” merkitsee vietnamiksi kehtolaulua tai tuudittamista, ja ranskaksi pientä puroa tai virtaa. Sanojen kaksoismerkitys ei voisi tulla kuvaannollisemmin perille kuin tätä teosta lukiessa.

Kim Thúy on viisikymppinen esikoiskirjailija, joka on tullut pakolaiseksi Montréalin kaupunkiin nuorena tyttönä. Muuton ajankohta ajoittui 70-luvun loppupuoleen, perhe oli ns. venepakolaisia ja ehti asua ennen Kanadaan päätymistä pitkän toven Malesiassa pakolaisleirillä. Thúy kuului Saigonissa ehdottomaan yläluokkaan, hänen suvussaan oli poliitikkoja ja taiteilijoita, eikä kukaan hänen tädeistään ollut tottunut tekemään ruumiillista työtä. Näin perhe joutui kokemaan kommunistisen vallan vaihduttua omaisuuden takavarikoinnin ja henkisen nöyryytyksen. Moni sukulaisista oli ns. uudelleenkoulutusleireillä.

Minulle kirjan konteksti oli osittain tuttu, varsinkin kiinanvietnamilaisesta näkökulmasta. Olen Suomessa tavannut vanhempia naisia, jotka ovat kertoneet minulle jotain vastaavaa. Kiinalainen tausta merkitsi kommunistisessa Vietnamissa automaattisesti ”porvarillisuutta”, sillä moni kiinalainen aiemmin oli paennut naapurimaahan Kiinan vallankumousta. Myös vanhemmat kiinalaissuvut edustivat Vietnamissa yläluokkaa, ja näin heidän asemansa oli erityisen vaikea. Kiinanvietnamilaiseksi tekeytymällä tosin muutkin pääsivät pakenemaan helpommin. Thúyn perheessäkin tämä identiteetti oli hieman tekaistu, tai kiinalaista taustaa löytyi vain kaukaa äidin puolelta.

Pakotarinaan liittyy muuttuva suhde tavaraan ja maalliseen omaisuuteen. Päästäkseen maasta pois pakolaiset joutuivat piilottamaan timantteja, kultaa ja seteleitä kekseliäisiin paikkoihin, ja näin moni hommasi itselleen tekohampaita, joihin pystyi piilottamaan timantteja. Timantit ja kulta eri ruumiin aukoissa olivat kestoteema, jonka sotilaat pikkuhiljaa oppivat huomaamaan. Thúyn piilopaikka oli vanhojen tekohampaiden pinkistä muovista sulatettu rannerengas, jonka sisällä oli timantteja.

Muuten naisen suhde tavaraan helpottui. Pakolaisena hän oppi kantamaan tärkeimpiä tavaroita mukanaan, eikä ole sen jälkeen kiintynyt omaisuuteen. Kertojan elämään mahtuu äkkiliikkeitä ja juurettomuutta, ammatinvaihtoja ja lyhyitä ihmissuhteita, usein ukkomiehiin. Sukulaissuhteet ja suhteet omiin poikiin edustavat kuitenkin pysyvyyttä, ja yksi kirjan teemoista (joista olisin voinut lukea lisää) oli suhde autistiseen poikaan, joka ei pidä turhasta kosketuksesta.

Minua kiinnosti kirjassa eniten Thúyn paluun tarina, eli hän pääsi takaisin kotimaahansa töihin aikuisena, ja asui maassa kolmen vuoden ajan kansainvälisissä avustustehtävissä. Millaisia tulkintoja paikalliset tekivät hänestä, naisesta, jonka aksentti oli vääränlainen, ja jonka kehon kieli ei enää muistuttanut paikallista naista. Pohjois-Amerikassa opittu itsevarmuus ja ehkä myös epänaisellisuus liikkeiden tasolla tekivät hänestä omassa kulttuurissaan muukalaisen.

Ru ei ole tyypillinen, lineaarinen omaelämäkerta, eikä varsinkaan nyyhky/sankaritarina, vaan kypsä, runollinen, kaunokirjallisesti kunnianhimoinen ja loppuun saakka viimeistelty sanataidekoru. Hiomattomuuttakin tästä timantista löytyy, eikä se pyri miellyttämään suuria yleisöjä. Kirjailijan omien vaiheiden ulkopuolella huomioni kiinnittivät erityisesti kaksi teemaa, sukulaisten seksuaalinen hyväksikäyttö (joka pahenee ahtaissa asumisoloissa) ja vammaisen naisen asema. Thúy kertoo ikimuistoisesti seitsemännestä tädistään, jonka mielenterveysongelma on jättänyt hänet lapsen tasolle ja joka jää huolehtimaan äidistään vaikeissa olosuhteissa. Tämä tarina nostaa teoksen aivan eri tasolle kuin tyypillisen pakolaistarinan.

Lämmin kiitos Gummerukselle arvostelukappaleesta, sillä tämä on teos, jonka tulen lukemaan useampaan kertaan. Tässä oli jotain samaa kuin eräässä pakistanilaisteoksessa, josta päädyin joskus tekemään väitöskirjan. Tyylillisesti siinä on paljon ranskalaisen feministisen kirjallisuuden eleganssia, välillä koin lukevani palasia Marguerite Durasin teoksesta Rakastaja, vaikka teos ei käsittelekään valkoisen naisen ja kiinalaisen miehen salarakkautta. Varmasti se kuitenkin on enemmän postkoloniaali, eli etsii omaa ilmaisumuotoaan ranskalaisten kaanonien ulkopuolella. Huomattavaa kuitenkin on, että kirjailija kasvoi ympäristössä, jossa palvottiin ranskalaisen kirjallisuuden klassikkoja koloniaalisilla klubeilla.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 47/196: Vietnam. Jos Algeria-osuus oli haasteessani toistaiseksi informatiivisin maateos, tämä romaani on ollut toistaiseksi elegantein. Iloinen olen varsinkin siitä, että se on suomennettu, sillä en olisi koskaan löytänyt teosta alkuperäisellä ranskan kielellä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s