Blue One, rakkauden linja

SAM_2472Kun etelän ja pohjoisen asukit eroavat, ainoa ratkaisu yhteishuoltajuuden ylläpitämiseksi on pluuvan. Lapissa on taatusti satoja tai tuhansia pluuvan-lapsia, jotka sukkuloivat tottuneesti kahden realiteetin välillä. Ja mikä sen kätevämpää, jos lennoissa ovat hinnat kunnossa. Pluuvan-lapsuus tosin tuntuu astetta dramaattisemmalta kuin VR- tai Onnibus-lapsuus. Kotimaan matkoillani kohtaan usein näitä varhaiskypsiä, pärjääviä lapsia, joille yksin matkustaminen on arkista normitoimintaa. Enemmän ihailen kuin säälin heidän tilannettaan, kasvattaahan reissaaminen oma-aloitteisuuteen. Yleensä toisessa päässä on aina vastassa vastuullinen isä tai äiti.

Mooses Mentula valottaa lappilaista perhe-elämää ja parisuhteen kehitystä romaanissaan Isän kanssa kahden (WSOY, 2013). Romaanissa asutaan jossain Sodankylän maastossa, josta reissut Rovaniemelle ovat jo merkittävää tuuletusta. Joskus käydään Haaparannan Ikealla hakemassa kynttilöitä ja lihapullia. Elämä pienessä kylässä on paikallisen juurtunutta, eivätkä etelästä tulleet miniät tai vävyt yleensä kestä kymmentä vuotta pidempää, vaikka rakkaus olisikin alussa räiskynyt roviona.

Teoksen päähenkilöitä ovat Lenne-niminen poika vanhempineen sekä paikalliseen kouluun opettajaksi tullut Jyri, jolta on isä kateissa. Lennen vanhempien, Jounin ja Mariannen, liitto on rakoilemassa, sillä Jouni antaa enemmän hellyyttä porotokilleen kuin vaimolleen. Marianne pyörittää sivubisneksenä villisikafarmia, vaikka mies yrittää kannustaa tätä aloittamaan korkeakouluopinnot etänä syvemmän turhautumisen välttämiseksi. Molemmilla on toiseen kohdistuvaa hyvää tahtoa, mutta liitto on kutistunut toraiseksi kämppäkaverimeiningiksi. Ajatus toisesta lapsestakaan ei pelasta tätä liittoa. Kummallakaan ei ole pelastusrengasta tai edes laastaria huomista varten.

Mariannea eivät enää piristä edes suuren maailman menosta kuiskivat Gloriat tai Olivia-lehdet, vaan hän alkaa olla kypsä palaamaan etelään. Lenne joutuu kuuntelemaan vanhempiensa kovaäänisiä riitoja kaikki yöt. Lapsen näkökulma on teoksessa poikkeuksellisen vahva, ja Lennen omapäisyys kriisitilanteessa on liikuttavaa. Lapsi kehittelee itselleen alter egon. supermies-tyyppisen Poropojan, joka uskaltaa tehdä asioita, joita poika ei arjessaan tekisi.

Jyri asettuu Lappiin lähinnä siksi, että isästään hänellä on olemassa vain poroaiheinen kaulakoru ja käyntikortti. Hän kokee olevansa Lapin mies, vaikka onkin kasvanut Tuusulassa. Jyrin äiti on kuolemassa syöpään, eikä tämä ole halunnut kertoa pojalleen epämääräisen suhteen yksityiskohtia. Vasta äidin kuoltua Jyri alkaa etsiä siittäjäänsä, joka on toiminut koko ikänsä Keskon piiripäällikkönä. Jo kuusikymppinen matkalaukkusankari tunnetaan kaikkialla Lapin kylissä ”huonosta elämästään” ja edelleen hän jaksaa leveillä naisvalloituksillaan. Romaanin nimi herättää toivon isä-poika-suhteen lämpiämisestä, mutta Jyri kohtaa vain säälittävän ihmisraunion. Isä kuittaa pojalleen elämänsä loputtomat ylilyönnit näin: ”Minä olen enemmän tämmönen alkuunpanija kuin pidemmän tähtäimen mies.”

Sukupuoliroolit ovat pohjoisessa perinteisiä ja muuttumattomia. Mariannen odotetaan hoitavan ainakin suvun ruokkimistehtävän tilanteessa kuin tilanteessa. Jounin vanhat vanhemmat sairastavat talvet vällyjen alla odottaen täyttä palvelua miniältä. Orastava vauvauutinen piristää raihnaista ukkia lähtemään halonhakkuuseen keskellä julminta talvea. Isovanhemmat suhtautuvat etelän miniään lämmöllä, mutta tämäkään ei pelasta tuhoon tuomittua liittoa.

Mariannen uskottomuus ja seksuaalinen riskinotto taitavat olla hänelle ainoita kanavia ottaa etäisyyttä ennalta määrätystä tulevaisuudesta. Sivusuhde on kevyttä keittoa verrattuna siihen, mitä hän harrastaa netissä pitkinä yksinäisinä iltoina. Hänen riskikäytöksensä muistuttaa pitkälti teinien viiltelykulttuuria tai huumeiden yliannostusta. Monessa mielessä hän jopa toivoo jäävänsä nettipornosta kiinni, jättäen jälkiä toiminnastaan yhteiseen kotiin. Jouni ei huomaa mitään ennen kuin on liian myöhäistä. Erityisesti nettideitti- ja pornosivujen käyttäjien psyykeen uppoutuminen oli teoksessa ansiokasta, vaikka kyseessä olikin vain sivujuoni.

Parasta teoksessa on Lapin nykytodellisuuden rehellinen valottaminen. Lenne seuraa syrjäkylästään maailman tuulia ja uusimpia trendejä siinä missä kuka tahansa muukin lapsi. Mentula ei sorru lappilaisuuden eksotisointiin, vaan näyttää arjen realiteetit sellaisina kuin ne ovat. Tyylilaji on puhtaan realistinen, lukuunottamatta muutamaa Poropojan ilmaantumista. Toisaalta luulen, etten olisi jaksanut innostua vastaavasta arkisesta uskottomuus- ja erodraamasta ilman itselleni vierasta maantieteellistä ulottuvuutta. Lappilaisuus on teoksen selkeä ”lisäarvo”, mutta siinä ei ryvetä eikä sitä nosteta jonkunlaiselle ”jalon villin” jalustalle.

Arktinen hysteria näyttääkin olevan tämän pääsiäisen lukuteemani. Johtuuko se siitä, että ulkonakaan ei näy valon pilkettä? Yleensä tällaisina aikoina luen karibialaista kirjallisuutta, mutta nyt synkistelytaipumukseni voittaa calypson tahdit.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s