Mesenaateista ja rahan ruinaajista

Teos: Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämäntarina. (Siltala, 2018)

Juuri nyt ei Aleksis Kivi ole kirjallisten intressieni ykkössijalla, mutta tartuin Teemu Keskisarjan Saapasnahka-torniin sen paljon kehutun kielenkäytön vuoksi. Keskisarja on myös julkinen esiintyjä, joka on kunnostautunut muun muassa kännisistä teeveekohautuksistaan, ja kirjaa aloittaessa minun oli vaikea päästä eroon hänen julkisuuskuvastaan. Kuitenkin miehen tuotantoon kannattaa tutustua, jotta osaisi paremmin suhtautua hänen esiintymisiinsä.

Aleksis Kiven elämäntarinan pääkohdat ovat varmasti suurimmalle osalle yhtenäiskulttuurin kasvateista tuttuja; varmasti monet ainakin muistavat hänen känniretkensä, asumisen Charlotta-nimisen vanhemman neitimesenaatin luona ja joutumisen Lapinlahden mielisairaalaan. Arviossani ei ole olennaista kerrata näitä elämäkerrallisia faktoja, vaan pohtia kirjan tyyliä ja vaikutusta.

Historiantutkijan tuotoksena teos on napakka, kaunokirjallinen ja eläväinen. Pääpiste on ehkä enemmän Kiven lähipiirissä kuin Kivessä itsessään. Kuvamateriaali kirjassa on runsasta, ja huolella valikoitua, sen kautta pystyy hyvin heittäytymään varsinkin 1800-luvun elinoloihin. Keskisarja kiinnittää paljon huomiota tuon ajan elämän realiteetteihin, säätyjakoon ja kansan ja herrasväen väliseen kuiluun.

Kirjassa puhutaan monista historiallisista ilmiöistä tämän ajan slangilla. Eniten ärsytti Keskisarjan asenne naisasianaisiin ja feministeihin: piikojen ahdistelua hän kommentoi, ettei siitä valittaminen vielä äitynyt ”meetoo-kimitykseksi” – luokattoman tyhmä kommentti, joka melkein sai minut lopettamaan kirjan lukemisen tykkänään. Kiven pahimpien kriitikoiden toimintaa hän käsittelee vihapuheena, ja 1800-luvun miesten homososiaalisuutta hän sivuaa queer-ajattelun kautta, tosin hieman pilkallisesti. Ilmeisesti Kiven lähipiirissä oli monia kaappihomoja, mutta Kiveä itseään syytettiin enemmän onanian synnistä ja ilotaloista tarttuneesta tippurista.

Spekulointi Aleksisin ja Charlottan suhteesta ei ole suinkaan tämän teoksen omaperäinen löydös, mutta Keskisarja päätyy toteamaan, että Charlotta oli luultavasti tuon vuosisadan paras mesenaatti. Ylipäänsä Kiven asema pönkittyi avokätisten tukijoiden ansiosta, ja hän pystyi elämään aikuisikänsä kokonaan fyysistä työtä vältellen toisin kuin monet kirjailijan urasta haaveilevat ikätoverinsa. ”Nälkätaiteilija”-myytti siis on feikki, eikä Kivi kärsinyt merkittävästä nälästä edes talvena 1867, jolloin moni jopa Siuntion suht varakkaassa maalaiskylässä kuoli, ehkä enemmän kulkutauteihin kuin silkkaan nälkään.

Kirjassa näkyy huolellinen taustatyö, mutta Keskisarja ei puuduta lukijaansa tieteellisellä jargonilla. Itseäni eniten puhutteli kirjassa sen sosiaalihistoria, sillä Aleksisin elinolojen kautta piirtyy laajempi panoraama arjesta Helsingissä ja Uudenmaan maaseudulla. Maaseudun ja kaupungin elinolojen välinen ero on kiinnostavalla tavalla esillä, ja kirjassa tutkiskellaan myös suomenruotsalaisen ja suomenkielisen väestön välisiä jännitteitä. Siuntio ja Nurmijärvi olivat hyvin erilaisia pitäjiä, mutta myös Siuntiossa ruotsinkielinen rahvas osasi tehdä ”plöröä” ja mellastaa kännissä.

Houruinhoidosta teos kertoo riipivästi, ja Keskisarja avaa hyvin tuon ajan hoidon realiteetteja. Kivi oli hoitopolkunsa alussa Unioninkadun Klinikalla kuukauden, missä olot olivat ilmeisen inhimilliset. Tuolta hänet siirrettiin Lapinlahden sairaalaan, jossa väkivaltainen pakkohoito oli jokapäiväistä. Hulluimmat tapaukset lähetettiin loppuelämäksi Seilin saarelle, mutta Kivi vältti tämän kohtalon, koska kuului juuri ja juuri ”herrasväkeen” ja oli tunnettu kirjailija. Tuskin hän kuitenkaan sai Lapinlahdessa lempeämpää hoitoa kuin muut potilaat, tai ainakaan tästä ei ole todisteaineistoa. Suomalainen mielenterveyshoidon historia on karua, ja siitä on yhtä karu lukea tämäntyyppisestä tietokirjasta kuin vaikka viimeaikaisista Seilin saarelle sijoittuvista romaaneista.

Kaiken kaikkiaan teos oli monipuolinen, ja pidin siitä lukuunottamatta noita muutamia kömmähdyksiä. Luulen, että teos saattaa ilahduttaa myös niitä, jotka eivät ole koskaan toipuneet kouluaikojen ”pakko-Kivestä”. Itse en edes muistanut pakkoluennasta koko Saapasnahka-tornia, eli myös metaforan avaaminen sai aikaan huikeita visioita ja mielikuvia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s