Viktoria-aukion rakastavaiset

Teos: Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri (S&S, 2021)

Suomennos: Leena Ojalatva

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Nuri ja Afra Ibrahim ovat syyrialainen aviopari, joka on kokenut menetyksistä raskaimman, oman pojan kuoleman kotikaupunkinsa Aleppon pommituksessa. He ovat tehneet raskaan matkan Euroopan halki ihmissalakuljettajien avustuksella, ja odottavat turvapaikkapäätöstä jossain Etelä-Englannissa, yksityisessä majatalossa. Paikka on karu, vaikka sen pitäjä, iäkäs entinen kirjanpitäjänainen yrittää ymmärtää pakolaisasukkaiden huolia ja keittää näille loputtomia kupposia teetä. Ympäröivässä betonipuutarhassa kasvaa vain yksi puu, jonka alla aviomies Nuri käy purkamassa huoliaan silloin, kun sokean ja masentuneen vaimon huoltaminen käy liian raskaaksi.

Aleppossa Nuri oli mehiläistarhuri, ja Afrasta oli tulossa jopa kuuluisa taidemaalari. Molemmat ovat herkkiä sieluja, joiden elämän valintoja kaikki sukulaiset eivät ole ymmärtäneet. Nurin serkku Mustafa on puhunut tämän ympäri mehiläisbisneksiin, ja Mustafa on aiheeseen vielä enemmän vihkiytynyt kuin Nuri itse. Myös idea Britanniaan muuttamisesta on tullut Mustafalta: hän lähetti oman perheensä sinne jo sodan alkuvaiheessa, mutta ei itse voinut jättää rakkaita mehiläisiään. Kun elämä kaupungissa sitten osoittautui mahdottomaksi, miehen pakomatkasta tuli paljon hankalampi kuin muun perheen.

Kirjassa seurataan Ibrahimin pariskunnan ja Mustafan erillisiä pakomatkoja monessa eri maassa. Ibrahimeille Kreikka osoittautuu vaikeimmaksi rastiksi, ja molemmilla on vakavia itsetuhoisia ajatuksia Ateenassa, jossa he joutuvat majoittumaan taivasalla ja tulevat huumediilerien kiristämiksi. Kaupungin Victoria-aukio on paikka, jossa epätoivoisimmat pakolaiset kohtaavat ja diilaisivat vaikka mummoaan, jos voisivat. Matkan aikana Nuri on tehnyt asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa, ja hänen masennuksensa johtuu pitkälti tämän pimeän puolen kanssa elämisestä.

Christy Lefteri oli Kreikassa vapaaehtoistyössä pakolaisten keskuudessa vuosina 2016-7, ja tämä tarina on syntynyt noista tuhansista kohtaamisista. Mehiläistarhurien hahmoille on olemassa reaalimaailman esikuvia, vaikka tarina onkin fiktionaalinen. Kirjassa näkyy kirjailijan omakohtainen sitoutuminen aiheeseen ja avustustyöhön, jossa on omat sudenkuoppansa.

Olen itse seurannut viime vuosien keskusteluja ja dokumentteja pakolaisten viimeaikaisista reiteistä ja haasteista sen verran paljon, ettei romaanin matkakertomus antanut minulle paljoa uutta. Sen sijaan tarinan henkinen ja psykologinen puoli oli raakuudessaan ja todenmukaisuudessaan syvällinen ja uusia näkökulmia avaava. Teos kuvaa avioliittoa, jossa kaksi syvästi traumatisoitunutta puolisoa yrittävät vain selviytyä hengissä tilanteessa, joka edelleen aiheuttaa päivittäistä stressiä, vaikka he nyt asuvatkin ”turvassa” katto päänsä päällä.

Sosiaalityöntekijä Lucy Fisherin hahmo jäi varsinkin kummittelemaan mieleeni. Tämä nuori nainen oli hermostunut ja osittain kovin epäammattimainen, eivätkä Ibrahimit tienneet, voiko kehenkään viranomaiseen luottaa.

Lefteri kuvaa hienosti sitä tilannetta, jossa aviopuolisosta tulee melkein omaishoitaja, ja jossa liiallinen fyysinen intiimiys vie suhteesta viimeisenkin eroottisen latauksen. Afralla on kuitenkin toivoa saada näkökyky takaisin, ja ehkä jonain päivänä hän tervehtyy rakkaan maalaustyönsä kautta.

Oli myös kiinnostavaa lukea tämän pariskunnan hengellisestä elämästä, sillä olisin olettanut heidän olleen taiteilijapiireihin kuuluvina vakaumuksellisia ateisteja. Islamista tulee vaikeuksien kautta kuitenkin salainen voimavara, mutta senkin ilmaisemisesta tulee mahdollinen este turvapaikan saamiseksi.

Tämä on sellainen teos, josta on kai mahdotonta selviytyä kuivin silmin. Oli tässä kuitenkin paljon muutakin sisältöä kuin nyyhkyosastoa, ja varsinkin ne mehiläisten hoitoon liittyvät pohdinnat olivat iloa tuottavia. Ateenasta Mustafa kirjoittaa liikekumppanilleen, että ”eurooppalainen mehiläinen ei voi hyvin”. Toisaalta näky Yorkshiren nummien kanervamättäistä sai miehen jaksamaan pahimmissakin paikoissa.

Paikoitellen romaani oli hieman sekava, mutta ymmärsin, että sekavuus johtui yrityksestä kertoa turvapaikan hakemisen paineista ja loogisen tarinan kertomisen vaikeuksista.

Tämä teos komppaa hyvin noita äskettäin lukemiani Victoria Hislopin Kreikka-aiheisia kirjoja, joissa käsiteltiin maan pidempää pakolaisuuden historiaa. Victoria-aukio oli merkittävä paikka ainakin yhdessä niistä, ja maan nykyolojen kuvauksessa oli paljon yhteistä kokemuspohjaa.