Kulissien murtumisen merkittävyydestä

tonttiOlin onnekas ja sain Jarkko Tontin tuoreen romaanin Perintö (Otava, 2018) e-kirjastosta. Luulin, että olen lukenut Tonttia enemmänkin, mutta näyttää siltä, että tätä ennen olen lukenut vain esikoisromaanin Luokkakokous. Se kolahti syvälle ikäpolviromaanina, koska se kertoi uskollisesti monesta ilmiöstä, joita olen itsekin kokenut.

Perintö ei onneksi toista Luokkakokouksen tematiikkaa, eivätkä kaikki sen ilmiöt olleet minulle lainkaan tuttuja. Teos on erikoinen sukudraama, joka virittyy Espoon, Asikkalan ja Keuruun välille. Siinä kaksi riitaisaa sisarusta, Henrik ja Anna- Leena, joutuvat lääkäriäitinsä pesän jakajiksi – sellaisen äidin, joka on omasta mielestään tehnyt kaiken elämässään oikein. Leena Kallaskivi on ollut korskea anoppi, jolla on ollut valta rankata miniäkokelaita heidän taustansa mukaan, ja jonka erityisosaamisalueena on aina ollut kulissien rakennus.

Henrik on Anna-Leenan pikkuveli, joka on aina jäänyt perheessä heittopussin asemaan. Anna-Leena on valinnut urallaan äitinsä jalanjäljet, mutta päätynyt terveyskeskuksen sijaan yksityiseksi plastiikkakirurgiksi. Sisko taitaa rasvaimunsa, mutta muuten hänen maailmansa on kovin suppea. Tämän ex-mies pilkkaa sisarta hänen hitaasta järjenjuoksustaan. Henrik taas on kapinoinut perheen piinkovia arvoja lukemalla yliopistossa filosofiaa, ja hän on valmistunut vain äitinsä rahallisen kannustuksen turvin. Sisaruksilla on perintöä odotellessa valtava eturistiriita, ja muutenkin he kaivavat toisistaan ilkeimpiä puolia.

Tässä melodramaattiseksi äityvässä perhedraamassa on paljon takaumia. Tarina oikeastaan keskittyy 1980-luvulle, sisarusten teini-ikään ja perheen isän viimeisiin vuosiin, jolloin molemmat vanhemmat olivat vahvasti päihderiippuvaisia. Kuvaus äidin piilevästä lääkeriippuvuudesta on isän alkoholismin kuvausta kiinnostavampaa, sillä siihen liittyy paljon sellaista historiaa, jota monet eivät ehkä tunne tai tunnista. Luulen, että varsinkin tämän tulen kirjasta muistamaan, koska en ole itse liikkunut piireissä, joissa pirtun, pamien ja morfiinin sekakäyttö olisi tavallista.

En paljasta juonesta enempää, mutta olin osasta sen takaumista järkyttynyt. Onneksi päähenkilöillä on toivoa nykyisyydessään, vaikka suvun perimä on synkkä. Kuvaukset Asikkalan maatilalta ovat Espoon tapahtumia valoisampia, vaikka sielläkin ryypätään rankasti. Isä-Jaakko kuuluu siihen miestyyppiin, jonka ei olisi koskaan pitänyt muuttaa pois maalaisilta juuriltaan; hänelle pääkaupunkiseudun grynderimaailma on yksinkertaisesti liikaa. Leena taas on evakko Viipurista, ja hänen käytöstään selittää juurettomuuden kokemus. Myös Henrik oppii ratsastamaan karjalaisuudellaan, ainakin opiskeluvuosina, sillä 1990-luvulla viipurilaisten osakunnassa on halvimmat kämpät ja kuumimmat böönat.

Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen romaani, jonka keskiössä on perinnönjako ja sukusalaisuudet. Pidin kirjassa Leenan päiväkirjojen lukemisesta, mutta loppuratkaisu oli osittain ennalta-arvattava. En silti usko sen olevan suuri puute, koska kyseessä ei ole dekkari.

Sukupolvien välisten kuilujen kuvaajana Tontti on elementissään. Henrik on kiinnostavan häilyvä ”ituhippi”, joka äidin luona käydessään taantuu lihansyöjäksi. Toisaalta häntä ahdistaa ostaa marketista broileria tyttärensä poikaystävän vierailuja varten. On selvää, että Henrikin kaltaisten miesten jälkeläiset voivat kapinoida vain etsimällä tavallisuutta ja perinteisiä perhearvoja.

Kaiken hippeytensä keskellä Henrik voi kuitenkin maksaa 150 euroa wine tastingista ja hukuttaa itsensä lapsen pään kokoiseen lasiin Baroloa. Lasi on vahva symboli perityistä etuoikeuksista. Romaani onkin oiva tutkielma sellaisen henkilön mielestä, joka ei ole koskaan joutunut ponnistelemaan tavoitteellisesti elämässään, vaan jossa naiset ovat aina toimineet elättäjinä ja vastuunkantajina.

Jäin myös pohdiskelemaan 90-luvun laman henkistä perintöä, ja sen jättämiä traumoja. Tontti käyttää myös paikoitellen termiä ylisukupolvinen, ja tässä voidaan jo puhua ylisukupolvisesta vauraudesta. Vaikka Henrik on pärjääjäsukunsa heikko lenkki, silti hänen lastensa ei tarvitse koskaan tinkiä ulkona syömisestä, vaan rahahana on aina jostain päästä auki.

Samaan aikaan maassamme on valtava armeija lapsiperheköyhiä, joille Mäkkärillä käynti saattaa olla ansaittu juhla-ateria vuodessa. Nämä perheet ovat usein laman lasten muodostamia. Näistä perheistä kirjoitetaan vähemmän romaaneja, tai ainakaan sellaisia romaaneja ei julkaista, koska romaaneja ostava yleisö ei osaa niihin samastua.

Pidin paljon tästä kuvaelmasta espoolaisesta rikkaidenrannasta, koska siinä koko härdelliin suhtauduttiin kriittisesti. Tämän rinnalle kaipaisin toista kasvutarinaa ihmisistä, jotka joutuvat hautaamaan äitinsä sossun sponsoroimassa minimalistisessa arkussa.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s