Saaristolääkärin rikas arki

Muistan tämän teoksen kannen isotätini Martan kirjahyllystä – Ester Erhomaa (1906-2001) oli hänen lempikirjailijansa ja taisi hän jotain Erhomaan teosta minullekin kaupata, vaikka olin vasta alakoululainen. Martan edesmennyt aviomies oli karjalainen, joten ymmärrän nostalgian. Martta kuoli jo ollessani yksitoistavuotias, mutta muistot hänestä paranevat kuin vuosikertaviini. Ehkä hän oli se vanha nainen, jolla riitti ymmärrystä maailmasta, ihmisistä ja heidän välisistä suhteista koko suvulle jakaa. Olen laittanut itselleni tehtäväksi Martan haudalla käynnin, koska en tiedä käykö siellä enää kukaan.

Ihmisen muisti on muutenkin kummallinen – yhtään kirjan kantta en muista mummoloistani, vaikka niissä aikaa enemmän vietin ja kirjahyllyjä kolusin. Ehkä piirroksessa puutalosta ja entisajan suvusta puhvihihoineen ja rusetteineen oli jotain erityisen viehättävää. Edelleen viihdyn tässä Antero Ahon piirtämässä illuusiossa. Se kuvaa erinomaisesti teoksen henkeä, karjalaisen luonnon runsaudensarvea, rakennuskulttuuria ja kuvattavan perheen koreilunhalua.

Erhomaa kiinnostaa minua siksikin, että hän on kirjoittanut muistelmateoksen lapsuudestaan Rantasalmella, pitäjässä, jonne minulla on sukututkimusyhteys. Tampereella pitkään vaikuttanut kirjailija oli leimallisesti ”itäinen ihminen”, joka näkyy erityisesti kielen tasolla. Erhomaan runsasta ja polveilevaa proosaa voi olla vaikea ymmärtää, ellei ole tottunut kulttuuriin, jossa jutellaan lämpimikseen.

Matleenan poika (Otava, 1972) on TV:stäkin tutun Matleena-sarjan toinen osa; ensimmäinen osa, Matleena ja päärynäpuu (1964), kertoo Matleenan naimisiinmenosta vossikkakuski Vallun kanssa Viipurin liepeillä ja perheen perustamisesta. Matleenan pojassa  päähenkilö on nuori poikamieslääkäri Vikke, joka on ottanut lääkärin tehtävän Viipurin saariston Uuraan saarella. Vikke haluaa kouluttautua kirurgiksi, mutta romaanin ajanjakson aikana hän on ”laastaritohtori”, jonka suurin vastuu on kuskata akuuttia hoitoa tarvitsevia potilaita Viipurin lääninsairaalaan. Erhomaan perehtyminen maalaislääkärin työhön on perusteellista, eikä teoksen päällimmäinen tunnetila ole kliseisen romanttinen. Ihmissuhteet ovat tässä melko hankalia, kukaan ei tunnu löytävän oikotietä onneen.

Vikke on vanhempiensa ainut poika, jonka tohtorin arvoa kyllä kunnioitetaan, mutta muuten mies ei ole ”edistynyt” samalla lailla kuin siskonsa materiaalisella tasolla. Varsinkin vanhempi sisko Kaisu on varsinainen päällepäsmäri, joka tietää kuinka kaikkien tulisi elää. Vikke hoitaa köyhiä saarelaisia enimmäkseen ilmaiseksi, elää askeettisesti eikä ole kolmenkympin kynnyksellä vielä löytänyt toista puoliskoaan. Saarelaiset eivät uskalla antaa tyttäriään poikamiehelle lääkärin apulaiseksi; moni on käynyt haastattelussa, mutta perunut tulonsa viime tipassa vanhempien ukaasista. Lopulta apulaiseksi päätyy monilapsisen perheen tytär Ebba, joka on liikkeissään tarkempi ja järjestelmällisempi kuin boheeminoloinen tohtori. Ebba onkin suosikkihahmoni päivettyneine poskineen ja rehevine puheenparsineen. Hän tuntuu ihmiseltä, jota kukaan ei pysty kusettamaan.

Teos asettuu vuoteen 1918, sisällissodan jälkimaininkiin, jolloin Karjalan kannasta kehitettiin pontevasti. Yhteiskunta on helpompi ja lempeämpi kuin näinä päivinä: kaikilla on töitä, paikka yhteisössä ja omanarvontunto. Uuraan saarella elää toimelias ja pitkälti omavarainen yhteisö. Matka Viipuriin on vaivalloinen, joten reissuja kaupunkiin tehdään vain muutaman kerran vuodessa. Tohtorin vaikeimpia reissuja ovat avustukset synnytyksissä kaukaisilla saarilla, joissa äidin tai lapsen (tai molempien) henkiinjääminen on usein hiuskarvan varassa, ja moni menehtyykin.

Viken perheen suhteet tuntuvat raikkaan tasa-arvoisilta, jopa edistyksellisiltä verrattuna vaikka myöhempään Suomi-filmi-paatokseen. Sisarukset huolehtivat toistensa seksuaalivalistuksesta yllättävän modernisti, ja isänkin ”viidenkympin villitystä” analysoidaan monisyisesti. Perhe on harvinaisen avarakatseinen ja lämminhenkinen huolimatta kokemistaan menetyksistä ja takaiskuista. Näkökulma on valistuneen työväenluokkainen: tässä vossikkakuski-isä antaa lääkäripojalleen pitkään mietittyjä elämänohjeita toivomuksenaan pojan asettuvan aloilleen ja jatkavan yleislääkärin kaidalla polulla kotinurkillaan Tiiliruukin esikaupungissa. Vikke kuitenkin valitsee toisin.

Tämä on toistaiseksi vähiten tunkkainen lukemani Karjala-kirja ja päihittää kuusnolla mm. Anu Kaipaisen. Eeva Kilven ja Laila Hirvisaaren teokset (kaikella kunnioituksella). Vaikka tässäkin leivotaan piirakoita, puhutaan vahvaa murretta ja jaetaan kansanviisautta isolla lusikalla, Erhomaa ei sorru itkuiseen ”Karjala takaisin”-retoriikkaan. Karjalan ystäviä uskoisin teoksen lämmittävän erityisesti siksi, että tätä Viipurin saariston kulttuurimaisemaa ei varsinaisesti enää ole olemassa – matkakirjailija Markus Lehtipuu on kirjoittanut paljon saarten rakennusten ja historian hävityksestä.

Jos pidit Ulla-Lena Lundbergin Jäästä tai Leena Parkkisen Galtbystä länteen-teoksesta, tämäkin antikvariaattien helmi saattaa ilahduttaa. Erhomaa on kirjailijana jokseenkin unohdettu, mutta ansaitsisi uudelleenarvostusta sekä lapsuuden että itäsuomalaisen mentaliteetin kuvaajana. Yritän jatkaa hänen teoksiinsa tutustumista, jos suinkaan saan niitä käsiini.