Sen verran näitä omaelämäkerrallisia fiktioita on tullut koluttua, että Jari Tervon Esikoinen (WSOY, 2013) ei tullut yllätyksenä. Tämä onkin vasta toinen Tervon teos, johon olen tutustunut -ensimmäisen, Laylan, kanssa vietin takkuisia hetkiä, mutta tämä vaikutti jo lähtökohdiltaan sympaattisemmalta. Tässä kolmetoistavuotias Jari pitää päiväkirjaa vuoden 1972 tapahtumista. Teiniangsti jää loppujen lopuksi sivujuoneksi, sillä perhe ja suku kokee pienempiä ja suurempia kriisejä, ja esikoisenkin panosta vaaditaan niistä selviytymisessä. Näkökulma on sukurakas – tässä pyritään ymmärtämään kaikkea ja kaikkia, suvun kipakkaa kommunismia, Esme-isomummon seksivinkkejä, Aune-tädin vainoharhaisuutta, Erkki-sedän ”tuureja”, äidin yllättävää syrjähyppyä ja maalariyrittäjäisää, jonka alaiset rellestävät kännissä keikalla kuin keikalla.
Esikoisen perhettä varjostaa kuolemanpelko, sillä heidän kuopuksensa kuusivuotias Unto Abraham sairastuu leukemiaan. Syövän kanssa eletään silti konstailematta: sairaalaan joutuu veljeä kuskaamaan Jarikin, kun vanhemmat eivät töihin ehdi ja syöpälääkkeitä palataan telttaretkille kuin nötköttiä konsanaan. Pihalla naapuruston lapset päättävät valehaudata Unton, mikä vanhemmista tuntuu ilkeältä pilalta, mutta Unto käsittelee sairauttaan makaaberein keinoin leikkimällä hautajaisia harva se päivä.
Mielenkiintoinen sivuhenkilö on kaupungin sairaalan patologi Atapattu Ceylonilta, joka puhuu hyvää suomea ja asuu omakotitalossa suomalaisen rouvansa kanssa ruusupuskia hoidellen. Erkki-setä ystävystyy naapurin miehen kanssa, koska tämän buddhalainen maailmankatsomus viehättää häntä. Vaikka tutustumiseen liittyy tyypillinen metsäläinen kiinnostus tummemman miehen genitaaleihin, tämä ystävyys tuntuu aidolta ja konstailemattomalta. Erkki-sedän mielestä Suomi on demokraattinen maa (kapitalismista huolimatta), sillä kaikki miehet kasvavat nähden toistensa mulkut saunassa. Valitettavasti Atapattu katoaa pian, eikä kaupungissa saada ruumiita avattua kuukausiin.
Tylsin osio kirjassa oli Aune-tädin harhat Tukholman noitavainoista 1600-luvulla ja mielenkiintoisin Esmeralda-isomummon muistelmat vuoden 1917 tapahtumista Espoossa ja Helsingissä, missä hän venäläisen upseerin piikana sai tutustua kiinalaiseen sotilaaseen Liuhun. Tulinen romanssi sai nuoresta naisesta kommunistin loppuiäkseen, ja osoittautui, että hän oli vuosikymmenet käynyt eri Neuvostoliiton kaupungeissa etsimässä kadonnutta rakastaan. Liun ja Esmen rakkaustarinassa olisi ollut ainesta kokonaiseen romaaniin, sen verran jännittävältä ja rajoja rikkovalta se tuntui. Palmikkopäinen mies maskeerattiin Helsingissä naiseksi, jotta pariskunta voisi työskennellä yhdessä leipomossa. Pitääkseen rakastaan hengissä Esmen on opetettava mies kävelemään kuin nainen. Hauskalla tavalla palmikkoteemaa jatketaan 70-luvun todellisuuteen, jossa Jari kasvattaa hevitukkaa ja lopulta hommaa itselleen palmikon Liun muistoa kunnioittaen.
70-luvulla syntyneenä tunnistan melkein kaikki populaarikulttuurin ja mainonnan ilmiöt, C-kasettien taian ja ruokalajit -tätä nostalgiaa on tullut ahmittua sen verran paljon, etten tällä kertaa päässyt siihen mukaan. Sen sijaan nostan Tervolle hattua tasapainoisen ja empaattisen sukutarinan luomisesta – tämä on tehty sellaisella pieteetillä, etten usko sen herättävän pahaa verta hänen lähipiirissään. Tässä on aivan erilainen ote kuin esimerkiksi Karl Ove Knausgårdin Taisteluissa – kiltimpi, kyllä, mutta samalla vähemmän egomaaninen. Tässä on laajempi poliittinen ja yhteiskunnallinen konteksti – poliittista vääntöä, mikä ei ilmeisesti vaurastuvassa Norjassa ollut enää 70-80-luvuilla yhtä kiivasta kuin aiemmin (Knausgård kirjoittaa myös kommunistienosta, joka puuhasteli itsekseen kammiostaan, mutta ei yhteiskunnasta, jossa jokainen kaupassa käynti ja urheilukisoihin osallistuminen oli poliittinen teko).
Esikoinen on myös monien muiden tänne arvioimieni uusien suomalaisten romaanien lailla dokumentti Suomen monikulttuurisesta historiasta, ja tuo kiinalaisten hunghuusien läsnäolo tsaarin armeijan palveluksessa (ja siitä eronneina vallankumouksellisina) Suomessa oli minulle tuntematon tarina. Se jäi kutkuttamaan mieltäni inspiroivalla tavalla.
Anun ihmeelliset matkat 