Teos: Ville Haapasalo ja Kauko Röyhkä: Junamatka Moskovaan (Docendo, 2017)
Äänikirjan lukija: Ville Tiihonen
Tänään Kalevalan päivänä en ole jaksanut kaivaa esiin kansalliseepostani tai jotain muuta folkloristista pläjäystä, mutta kuuntelin Ville Haapasalon tarinaa nuoruuden eksymisistä ja kohtaamisista rikollisten kanssa eri puolilla Venäjää. Teoksessa Haapasalo päätyy monien koettelemusten kautta Mustanmeren turistikohteeseen mukiloituna, rahattomana ja edelleen melko heikolla kielitaidolla varustettuna. Hän on jo kolmannen vuoden opiskelija teatterikoulussa, mutta siellä ei ole vielä päästy pitkälle sellaisissa näytelmissä, joissa on sanoja. Kerätäkseen rahaa paluumatkaan Pietariin hänen on keksittävä moninaisia ansaintikeinoja, ja työskenneltyään aikansa vanhusten datshoilla hän päätyy tanssimaan suomalaisia kansantanhuja paikallisissa juottoloissa verenmaku suussa. Tästä hänellä on aiempaa kokemusta pitkältä lapsuuden ja nuoruuden tanhu-uralta Hollolassa.
Kirjassa eletään vuotta 1992, ja osa kansasta viittaa vielä Leningradiin, kun puhutaan Pietarista. Siinä eletään yhteiskunnassa, joka on edelleen kovin sulkeutunut, jossa ulkomaanpuhelut on tilattava lennättimestä päiviä aikaisemmin, ja jossa junalippujen osto on kovin vaivalloista. Harharetkellään pelottavinta Haapasalolle on joutuminen dokumentoimattoman ulkomaalaisen rooliin tuntemattomilla seuduilla, eikä hänen luottamuksensa paikallisiin ihmisiin ole kummoinen. Kahden ryöstöoperaation jälkeen hän tapaa Nadjan, klassisen kaunottaren, joka muistaa monien venäläisromaanien runollisen eteeristä hahmoa. Parasta on, että tyttö viettää kesää vanhempineen tsaarinaikaisessa huvilassa, joka luo idyllisen kulissin nupuillaan olevalle romanssille.
Nadjalla kuitenkin valitettavasti on paikallinen mies, Miska, joka myös tavoittelee näyttelijän uraa. Ei Miska eikä Nadjakaan tiedä, kuka on Raskolnikov, mutta huonohampaisella Miskalla on tavoitteena päästä Hollywood-tähdeksi. Tyttöystävän jakaminen ulkomaanpellen kanssa ei ole niin nöpönuukaa, jos kohtaamisesta seuraa muuta synergiaa, kuten apua viisumien hakemisessa. Tässä vaiheessa Haapasalo itse kamppailee syömishäiriön parissa ja askeesissaan ei pahemmin tunne vetoa vastakkaiseen sukupuoleen. Ihastuminen Nadjaan tuntuu vaaralliselta, mutta samalla hän leikittelee ajatuksella, että jäisi loppuelämäksi Mustallemerelle ravintoloita kiertäväksi viihdetaiteilijaksi.
Villen harharetki Mustallamerellä venyy yli kuukauden mittaiseksi, ja siihen liittyy paljon nälkiintymistä ja fyysistä kipua. Kirja raportoi myös kulttuurista, jossa tuntemattomien, varsinkin ulkomaalaisten auttaminen ei ole itseisarvo, vaan neuvostosysteemi on koulinut ihmisistä luontaisesti epäluuloisia muukalaisia kohtaan. Joitain vieraanvaraisia, uteliaita tai armollisia yksilöitä tietty sattuu matkan varrelle, joiden avulla hän pysyy hengissä ja onnistuu lopulta pääsemään takaisin Pietariin tanhulla ansaituilla kolikoilla. Ja maailma on edelleen valtava, arvaamaton, yhteyksien saaminen ulkomaailmaan on lähes mahdotonta, eikä byrokratia tee paluumatkaa yhtään helpommaksi.
Pidin tästä tarinasta enemmän kuin aiemmin lukemistani Haapasalon muistelmista, koska ajallisesti rajallisessa tarinassa oli enemmän intensiteettiä kuin hänen muistelmistaan opiskelusta Pietarissa. Kauko Röyhkä on kanssakirjailijana omalle tyylilleen uskollinen, eli korostetun selkokielinen, mutta tässä seikkailutarinassa lyhyet lauseet eivät luoneet naiivia kuvaa. Tarinankerronta toimii myös erinomaisesti äänikirjana, ja mielelläni kuuntelisin sitä vaikka pidemmällä junamatkalla kotimaassakin. Lisäksi koen, että kyseessä on lukemistani teoksista Docendo-kustantamolta ihan kärkikaartia. Toki ihmetyttää se, että he tuntuvat keskittyvän enimmäkseen muulla alalla kunnostautuneiden julkkishahmojen teoksiin.
Teos muodostaa kiinnostavan parin juuri lukemalleni Viv Groskopin teokselle Älä hyppää junan alle (2019), jossa dokumentoidaan vastaavasti opiskelijaelämää Venäjällä 1990-luvulla. Haapasalo ei viittaa klassikkokirjoihin aivan samalla intohimolla kuin Groskop, mutta viitteitä on kuitenkin riittävästi oikeanlaisen tunnelman luomiseksi. Pidin erityisesti sen traagisemmista sävyistä, sillä teos ei ollut pelkkää koomista tykitystä. Ehkä opin myös Haapasalon persoonasta ja nuoruuden vaiheista jotain uutta, ja varsinkin kuvaukset askeettisuuden tavoittelusta olivat riipivän todenmukaisia.
HELMET- lukuhaasteessa teos sopii hyvin kohtaan 13: Kirjassa eksytään.
Anun ihmeelliset matkat 