Tissit, tennis ja tuplajuusto

kunkkuHarvoin hankin joululahjoja lokakuussa, mutta nyt oli pakko, sillä itsekkäistä syistä tahdoin salalukea Tuomas Kyrön Kunkun (2013, Siltala) ennen sen paketointia.

Kunkkua on hehkutettu ensimmäisissä arvioissa Kyrön ehkä parhaaksi romaaniksi. Tässä yhdistyykin moni hänen lempiteemoistaan: hullunkuriset perheet, lähihistoria, urheilu ja K-junan radanvarsimaisema. Monarkia-Suomen pääkaupunki on 700 vuotta ollut Vantaa, ja Afrikan entisissä siirtomaissa on Pikku Martinlaaksoja. Penttisten suku on synnyttänyt vuosisatoja samassa synnytyshuoneessa ja potkaissut tyhjää viereisessä kuolinhuoneessa. Vanhojen kunkkujen istukat seisovat nätissä rivissä muumioituina ja parfymoituina.

Tulee mieleen takavuosien kirjoittajakoulussa oppimani motto: ”romaani on sika, joka on syönyt kaiken”. Tässä romaanissa kaikkiruokaisuus on siunaus ja taakka. Absurdiin komediaan kuuluu hersyvyys ja vauhti, eikä Kalle XIV Penttisen alias Penan elämään näytä kuuluvan suvantovaiheita. Monarkian kaaduttua ja Kunkun jouduttua tukityöllistetyksi varastomieheksi elektroniikkaliikkeeseen kohellus vaan muuttaa muotoaan. Penan elämäkerta noudattaa löysästi naapurimaamme monarkin elämänkaarta, mutta on läpeensä suomalaistettu. Nopeasti Pena oppii vantaalaisen  peruselämän pikku ilot ja salat, esimerkiksi oikea-oppisen jauhelihakeiton valmistuksen (liha siihen lisätään pannulta erikseen, sillä osa syöjistä on aina vegaaneja – kiitos Tuomas hyvästä vinkistä!).  Penan ja Kallen narratiivit kulkevat romaanissa rinnakkain; itse nauroin enemmän Penan edesottamuksille ja koin Kallen osiot paikoitellen turboahdetuiksi.

Hyvien ja huonojen uutisten kilpakumppanit Kyrö ja Nousiainen ovat taatusti imeneet vaikutteita toisiltaan. Kunkku muodostaakin kiinnostavan jatkumon Vadelmavenepakolaiselle, jossa nauretaan suomalaisten heikolle kansalliselle itsetunnolle. Kunkussa taas Suomi on pohjoisen Euroopan johtotähti talouden, popmusiikin ja teknologian saroilla. Suomessa isyyslomakin on julistettu pakolliseksi jo 30-luvulla, eikä ”veminismistä” tarvitse enää pahemmin saarnata. Ruotsi taas sinnittelee köyhänä kehitysmaana, jota vallankaappaukset ja luonnonkatastrofit piiskaavat. Ruotsin eristäytyminen ja ruotsalaisten purukalustojen huono kunto huolestuttavat naapurimaan kansalaisia. Aika näyttää, kuinka Kunkku otetaan vastaan Ruotsissa – toimiiko se käännöksenä ja kestääkö ruotsalaisten kantti valta-asemien karnivalistista ympärikääntöä.

Tässä naurattivat eniten lähihistorian arkistoista kaivetut museohahmot, joiden olemassaolon ainakin tämä lukija oli autuaasti unohtanut. Kuningashuoneen petollisena lehdistöpäällikkönä huseeraa Markku Veijalainen valkaistuine hampaineen, ja monarkian lopulta suistaa raiteiltaan Kunkun hairahdus Time Machine-yhtyeen laulaja Sanniin. Maailmanluokan julkkiksista ja valtiomiehistä kukaan ei ole tullut murhatuksi, vaan John F. Kennedy ja Olof Palme pysyvät kunkun lähipiirissä vanhusikään saakka. Kennedy on mennyt uusiin naimisiin Yoko Onon kanssa ja Palme elää Suomessa poliittisena pakolaisena. Nämä historiankirjoituksen ”vinksahdukset” toivat tekstiin iloa ja eloa.

Kunkun vahvuus piilee siinä, että se taatusti saavuttaa erilaisia ja eri-ikäisiä lukijakuntia ja herättää keskustelua kansakuntamme kahvipöydissä. Luin sitä tavallisen elämän ylistyksenä – Kunkullehan ainoat merkittävät asiat tapahtuvat, kun hän saa irtaantua edustusroolistaan. Tämän puolilukutaidottoman tissi-, tennis- ja tuplajuustomiehen elämää kuvataan lämpimällä humanismilla, joka naurattaa olematta ilkeä, luo toivoa epätoivon keskelle.

Kaunokirjallisesta näkökulmasta minuun ovat silti kolahtaneet Kyrön tuotannosta enemmän hänen pienemmät tarinansa, esim. Kerjäläinen ja jänis, ja alkutuotannon Nahkatakki  ja Tilkka. (Mielensäpahoittaja-sarjastakin tykkäsin, mutta sen kaupallistaminen meni överiksi.) Kunkkua luen enemmän ilmiönä tai ”happeningina” kuin proosateoksena, josta minulla kuuluisi olla vankka mielipide. Kyröllä on niin vahva brändi kansallisena hauskuuttajana, että jotkut vitsit alkavat jo tuntua ennalta-arvattavilta. Ikinä en kuitenkaan haluaisi lukea Kyröltä haudanvakavaa ”taideromaania”, mutta ehkä jotain, jossa ei olisi urheilukisoja eikä kansallisvaltioita.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s